Tuntuu kuin sopisi vapaus Euroopan kansojen luonteeseen ja orjuus aasialaisten. Turhaan tarjosivat roomalaiset kappadokialaisille tätä kallisarvoista aarretta: tämä raukkamainen kansakunta kieltäytyi siitä ja kiiruhti orjuuden helmaan yhtä innokkaasti kuin muut kansat pyrkivät vapauteen.
Caesar sorti Rooman tasavaltaa ja pakotti sen tottelemaan mielivaltaansa.
Eurooppa huokaili kauan väkivaltaisen sotilashallituksen kahleissa, ja roomalainen lempeys vaihtui julmaan sortoon.
Sillä välin lähti lukemattomia tuntemattomia kansoja Pohjolasta ja levisi tulvavirtojen tavoin yli Rooman maakuntien. Ja kun ne huomasivat olevan yhtä helppoa suorittaa valloituksia kuin harjoittaa ryöstöä, kiskoivat ne maakunnat irti toisistaan ja tekivät niistä kuningaskuntia. Nämä kansat olivat vapaita ja rajoittivat siihen määrään kuninkaiden valtaa, että nämä olivat itse asiassa vain niiden esimiehiä tai sotapäälliköitä. Vaikka nämä kuningaskunnat olikin perustettu väkivallalla, eivät ne siitä syystä tunteneetkaan voittajan iestä. Kun Aasian kansat, sellaiset kuin turkkilaiset ja tataarit, tekivät valloituksia, oli heidän ainoana ajatuksenaan, riippuvaisia kun olivat yhden ainoan miehen tahdosta, yhä uusien alamaisten toimittaminen hänelle ja hänen verisen valtansa tukeminen asein. Mutta kun Pohjolan kansat olivat vapaita jo kotimaastaan lähtiessään, eivät ne Rooman maakuntiakaan anastaessaan antaneet päälliköilleen kovin suurta valtaa. Jopa erottivat muutamat tällaiset kansat, niinkuin Afrikan vandaalit ja Espanjan gootit, kuninkaansa, milloin eivät olleet heihin tyytyväisiä. Ja toisten keskuudessa oli ruhtinaan valtaa rajoitettu tuhansin erilaisin tavoin. Suuri joukko ylimyksiä otti sen käyttelemiseen osaa hänen rinnallaan. Sodat voitiin alkaa vain heidän suostumuksellaan. Saalis jaettiin päällikön ja soturien kesken. Ruhtinaalle ei maksettu minkäänlaista veroa. Lait säädettiin kansan yleisissä kokouksissa. Sellaisia olivat kaikkien näiden Rooman keisarikunnan sirpaleista muodostuneiden valtioiden perustavat aatteet.
Venetsiassa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1719.
132. kirje.
Rica kirjoittaa ———:lle.
Viisi tai kuusi kuukautta sitten olin eräässä kahvilassa. Siellä näin verrattain hyvin puetun aatelismiehen, jota toiset kuuntelivat. Hän puhui siitä, kuinka hauskaa oli elää Pariisissa. Hän valitti asemaansa, hänen kun oli pakko elää maaseudulla. "Minulla on", sanoi hän, "viidentoistatuhannen livren vuositulot tiluksistani, mutta olisin luullakseni onnellisempi, jos minulla olisi neljäs osakaan tästä omaisuudesta rahana tai arvopapereina, joita voi kuljettaa kaikkialle mukanaan. Turhaan ahdistan vuokraajianikin ja hukutan heidät oikeuskuluihin: heidän maksukykynsä siitä vain vähenee. En ole vielä päässyt näkemään sataa pistolea yhdellä kertaa. Jos olisin velkaa kymmenentuhatta frangia, pantaisiin kaikki tilukseni ryöstöön ja minä saisin mennä vaivaistaloon."
Poistuin kiinnittämättä sen suurempaa huomiota tähän puheeseen. Mutta kun eilen osuin jälleen samoille seuduille, poikkesin samaan taloon. Ja nyt näin siellä totisen miehen, jonka kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet ja joka viiden tai kuuden pakisijan keskellä esiintyi synkkänä ja mietteliäänä, kunnes hän äkkiä puuttui puheeseen: "Niin, hyvät herrat", lausui hän ääntänsä ylentäen, "minä olen hävinnyt mies. Minulla ei ole enää mistä elää. Sillä minulla on nykyään kaksisataatuhatta livreä pankinsetelejä ja kolmesataatuhatta frangia muuta rahaa. Minä olen kauheassa asemassa: luulin olevani rikas ja nyt joudunkin vaivaistaloon. Olisipa minulla edes tilkkunen maata, minne voisin vetäytyä, niin minulla olisi varmasti elämisen keinot tiedossa. Mutta minulla ei ole edes niin suurta maa-aluetta kuin tämän hatun pohja."
Sattumalta käänsin pääni toiseen suuntaan ja näin toisen miehen, joka väänteli kasvojaan mielettömän tavoin. "Kehen nyt voi enää luottaa?" huudahti hän. "Muuan petturi, jota pidin niin hyvänä ystävänäni, että lainasin hänelle rahani, on maksanut ne takaisin! Mitä inhoittavaa petollisuutta! Tehköön mitä tahansa, minun silmissäni hän on aina oleva kunniaton olento."