Siinä oli aivan lähellä kolmas hyvin huonosti puettu mies, joka kohottaen silmänsä taivaaseen sanoi: "Jumala siunatkoon ministeriemme aivoituksia! Saisinpa nähdä osakkeet kahdessatuhannessa ja kaikki Pariisin palvelijat isäntiään rikkaampina!" Uteliaisuuksissani kysyin hänen nimeään. "Hän on hyvin köyhä mies", vastattiin minulle. "Niinpä hänellä on köyhän ammattikin: hän on sukujohtojen tutkija. Mutta hän toivoo taitonsa käyvän tuottavaksi, jos tätä rikkauden heilahtelua jatkuu. Hän uskoo kaikkien näiden nousukaspohatoiden piankin tarvitsevan häntä, jos heidän mieli hiukan muovaella nimeänsä, kaapia pahempaa likaa pois esi-isistään ja koristaa vaunujensa ovia. Hän kuvittelee voivansa tehdä niin paljon ylhäistä väkeä kuin vain viitsii ja on aivan haltioissaan ilosta, kun näkee asiakkaittensa luvun näin lisääntyvän."
Vihdoin näin astuvan sisään erään kalpean ja kuivan vanhuksen, jonka arvasin uutisniekaksi ennen kuin hän oli ennättänyt istuutuakaan. Hän ei kuulunut niihin, jotka voitokkaalla varmuudella kohtaavat kaikkia kovan onnea kolauksia ja jotka aina vain ennustavat menestystä ja voittosaalista. Hän oli päinvastoin niitä vapisijoita, joilla on vain surullisia uutisia. "Asiat käyvät aina päin mäntyyn Espanjan puolessa", kertoi hän. "Meillä ei ole lainkaan ratsuväkeä rajalla, ja pelättävissä on, että prinssi Pio, jolla sitä on kokonainen suuri joukko-osasto, ottaa paloveroa koko Languedocista." Vastapäätä minua istui muuan filosofi, jonka ulkoasu oli verrattain huonossa järjestyksessä ja joka sääli uutisniekkaa, kohotellen hartioitaan sitä mukaa kuin toinen korotti ääntään. Asetuin hänen viereensä, ja hän kuiskasi korvaani: "Tehän olette kuullut tuon narrin jo kokonaisen tunnin ajan loruilevan meille Languedocin pelostaan. Minä keksin eilen illalla auringossa pilkun, joka, jos se leviää, saattaa kohmetuttaa koko luonnon. Mutta minä, minä en ole lausunut sanaakaan."
Pariisissa, 17 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.
133. kirje.
Rica kirjoittaa ———:lle.
Äskettäin kävin katsomassa erästä suurta kirjastoa, joka oli sijoitettu dervishien luostariin. Dervishit ovat ikäänkuin sen vartijoita ja hoitajia, mutta he ovat velvollisia päästämään sinne yleisöäkin määrättyinä tunteina.
Sisään astuessani näin erään vakavan miehen kävelevän lukemattomien niteiden keskellä, jotka ympäröivät häntä joka puolelta. Menin hänen luokseen ja pyysin häntä sanomaan, mitä olivat eräät muita paremmin sidotut kirjat. "Hyvä herra", vastasi hän, "asun täällä vieraassa maassa: minä en tunne täällä ketään. Monet ihmiset tekevät minulle samanlaisia kysymyksiä. Mutta ymmärtänettehän, etten minä suinkaan saata lähteä lukemaan kaikkia näitä kirjoja kyetäkseni heidän uteliaisuuttaan tyydyttämään. Täällä on kyllä kirjastonhoitaja, joka antaa teille haluamanne tiedot, sillä hän uhraa yöt ja päivät kaiken sen tutkistelemiseen, mitä tuossa näette. Hän on mies, joka ei kelpaa mihinkään muuhun ja josta meille on vain suurta haittaa, koska hän ei tee työtä luostarin hyväksi. Mutta ruokakello kuuluu soivan. Niiden, jotka minun tavallani johtavat veljeskuntaa, täytyy olla ensimmäisiä kaikissa toimituksissa." Näin sanoen munkki työnsi minut ulos, sulki oven ja katosi kuin lentämällä näkyvistäni.
Pariisissa, 21 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.
134. kirje.
Rica kirjoittaa samalle.