"Kas tässä ovat omantunnonasiain ratkaisijat, jotka nostavat päivän valoon yön salaisuudet ja jotka elättävät mielikuvituksessaan kaikkia niitä hirviöitä, mitä rakkauden pahahenki saattaa luoda, niin että he niitä keräilevät, vertailevat ja seulovat ajatuksissaan lakkaamatta. He saavat olla onnellisia, ellei heidän sydämensä sekaannu leikkiin ja käy omasta puolestaan niin suorasukaisesti kuvattujen ja niin alastomina maalattujen hairahdusten rikoskumppaniksi.
"Huomannette, hyvä herra, että minä ajattelen vapaasti ja sanon teille kaikki, mitä ajattelen. Minä olen luonnostani avomielinen ja sitäkin avomielisempi teidän seurassanne, koska olette muukalainen ja tahdotte tietää asiat ja tietää juuri sellaisina kuin ne ovat. Jos tahtoisin, voisin puhua teille kaikesta tästä vain iki-ihastuneena ja huudahdella lakkaamatta: 'Tämä on jumalaista! Tuo on kunnianarvoisaa! Se on ihmeellistä!' Ja silloin tapahtuisi kahdesta mahdollisuudesta toinen: joko minä pettäisin teitä tai häpäisisin itseni teidän silmissänne."
Siihen me pysähdyimme. Dervishi sai jotakin toimittamista, ja niin katkesi keskustelumme seuraavaan päivään.
Pariisissa, 23 p. Rhamazan-kuuta v. 1719.
135. kirje.
Rica kirjoittaa samalle.
Palasin sovittuna hetkenä ja ukko vei minut täsmälleen samaan paikkaan, missä olimme eronneet toisistamme. "Kas tässä ovat", alkoi hän, "kieliopintutkijat, selitysten ja muistutusten sepittäjät".
"Arvoisa isä", virkoin minä, "kaikki nämä ihmiset saattavat varmaankin tulla toimeen ilman tervettä järkeä?"
"Saattavat kyllä", vastasi hän, "eikä sitä heidän teoksissaan näykään. Mutta heidän aikaansaannoksensa eivät ole siitä sen huonompia, mikä on varsin mukavaa heille."
"Se on totta", myönsin minä. "Ja minä tunnen monta filosofia, jotka tekisivät viisaasti ryhtyessään harrastamaan tämäntapaisia tieteitä."