"Tuossa näette näytelmärunoilijat, jotka minun mielestäni ovat oikeita runoilijoita ja intohimojen hallitsijoita. Heitä on kahta lajia: huvinäytelmäin sepittäjiä, jotka vaikuttavat meihin lempeän herttaisesti, ja murhenäytelmäin sepittäjiä, jotka myllertävät mielemme ja liikuttavat meitä väkivaltaisella voimalla.
"Tässä ovat laulurunoilijat, joita halveksin yhtä paljon kuin kunnioitan noita toisia ja jotka tekevät taiteestaan sulosointuisen hulluttelun.
"Sitten näette tuossa paimenrunoelmien sepittäjät ja maalaiselämän ylistäjät, jotka osaavat miellyttää hovienkin asukkaita kuvailemalla lepoa ja rauhaa, mitä näillä ei ole ja minkä he väittävät vallitsevan paimenten elämässä.
"Kaikista kynäniekoista, mitä olemme tähän asti katselleet, tulevat tässä vaarallisimmat. He ovat komparunojen sorvailijoita, noiden liukkaiden pikku vasamain, jotka iskevät syvän ja lääkkeillä paranemattoman haavan.
"Tässä näette romaanit. Niiden tekijät ovat eräänlaisia runoilijoita, jotka ajavat yhtä hyvin hengen kuin sydämenkin kielen liiallisuuksiin, jotka koko ikänsä etsivät luontoa eivätkä sitä milloinkaan löydä ja jotka rakentelevat luonnolle yhtä vieraita sankareita kuin siivekkäät lohikäärmeet ja kentaurit."
"Olen lukenut", puutuin minä puheeseen, "muutamia romaanejanne, mutta jos te tutustuisitte meidän romaaneihimme, saisitte vielä enemmän loukkaantumisen syytä. Ne ovat yhtä luonnottomia ja sitä paitsi niitä kahlitsevat meidän tapamme ankarasti: täytyy kulua kymmenen intohimon vuotta ennen kuin rakastaja saa nähdä edes lemmittynsä kasvoja. Tekijäin on kuitenkin pakko kuljettaa lukijansa näiden ikävien valmistelujen kautta. Itse tapahtumiahan on mahdoton saada vaihteleviksi. Silloin turvaudutaan temppuun, joka on pahempi kuin autettava epäkohta, nimittäin ihmeisiin. Olenpa varma, ettei teistä ole juuri järkevää antaa velho vaimon manata kokonaisia sotajoukkoja maan uumenista ja yhden ainoan sankarin tuhota sadantuhannen miehen armeija. Sellaisia ovat nyt kuitenkin romaanimme. Ne kuivakiskoiset ja usein toistetut seikkailut ikävystyttävät meitä ja päättömät ihmeet nostavat järkemme kapinaan."
Pariisissa, 6 p. Chalval-kuuta v. 1719.
138. kirje.
Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.
Ministerit seuraavat täällä toisiansa ja hävittävät toisensa kuin vuodenajat. Kolmessa vuodessa olen nähnyt neljä kertaa muutettavan raha-asiain hoitojärjestelmää. Persiassa ja Turkissa kerätään verot tänään samalla tavalla kuin näiden valtakuntien perustajain aikana. Täällä ei ole läheskään laita niin. Totta onkin, että me emme hukkaa siihen asiaan niin paljon järkeä kuin länsimaalaiset. Meidän nähdäksemme ei ole suurempaa eroa ruhtinaan tulojen hoitamisen ja jonkun yksityisen tulojen hoitamisen välillä kuin on sadantuhannen tomanin ja sadan tomanin laskemisen välillä. Mutta täällä pannaan puuhaan paljon enemmän kekseliäisyyttä ja salaperäisyyttä. Suurten nerojen täytyy tehdä työtä yötä ja päivää. Heidän täytyy siittää lakkaamatta ja suurella vaivalla yhä uusia suunnitelmia. Heidän täytyy kuunnella lukemattomien ihmisten mielipiteitä, ihmisten, jotka ahertavat heidän hyväkseen ilman että kukaan olisi heiltä sitä pyytänyt. Heidän täytyy eritä maailmasta ja elää työhuoneensa kätköissä, minne mahtimiehetkään eivät pääse ja mitä pieneläjät kunnioittavat pyhäkkönä. Heidän päänsä on aina oleva täynnä tärkeitä salaisuuksia, ihmeellisiä aivoituksia, uusia järjestelmiä. Ja vihdoin heidän täytyy mietteisiinsä vajonneina olla vailla ei ainoastaan puhekykyä, vaan joskus myös kohteliaisuutta.