Aion tulla Sinua tervehtimään viikon lopulla. Kuinka herttaisesti päivät taas kuluvatkaan seurassasi!
Muutamia päiviä sitten minut esitettiin eräälle hovinaiselle, joka oli halunnut nähdä minun muukalaista hahmoani. Minusta hän oli kaunis, meidän hallitsijamme katseiden ja korkean sijan arvoinen siinä pyhässä paikassa, missä hänen sydämensä lepää.
Hän uteli minulta tuhansia seikkoja persialaisten tavoista ja persiattarien elämästä. Nähdäkseni vaimolan elämä ei häntä viehättänyt ja hänestä tuntui epämiellyttävältä, että kymmenen tai kahdentoista naisen oli pakko tyytyä yhteen mieheen. Hän ei voinut kateudetta nähdä tuon miehen onnea eikä säälittä noiden naisten asemaa. Kun hän pitää lukemisesta, varsinkin runoteosten ja romaanien, pyysi hän minua puhumaan sentapaisista meikäläisistä tuotteista. Mitä hänelle niistä haastelin, lisäsi vain hänen uteliaisuuttaan, ja hän kehotti minua käännättämään hänelle jonkun katkelman niistä kirjoista, mitä olin tuonut tänne mukanani. Minä tein niin ja lähetin hänelle muutaman päivän kuluttua erään persialaisen tarinan. Ehkäpä tutustut Sinäkin siihen mielelläsi käännöksestä.
"Sheikki Ali-kaanin aikaan eli Persiassa muuan nainen nimeltänsä Zulema. Hän osasi ulkoa koko pyhän Koraanin. Ei kukaan dervishi ollut häntä paremmin selvillä pyhien profeettain perintäopeista. Arabialaiset kirjanoppineet eivät olleet sanoneet mitään niin salaperäistä, ettei hän olisi ymmärtänyt täydellisesti sen ajatusta. Näin laajoihin tietoihin hän yhdisti jonkinlaisen hilpeän mielenlaadun, niin että tuskin saattoi arvata, halusiko hän huvittaa niitä, joiden kanssa hän haasteli, vaiko opettaa.
"Eräänä päivänä, kun hän oleskeli tovereineen vaimolan salihuoneessa, kysyi muuan heistä, mitä hän arveli toisesta elämästä ja uskoiko hän sitä kirjanoppineidemme vanhaa perimätietoa, että paratiisi oli aiottu vain miehille.
"'Niinhän sitä yleisesti väitetään', puhui hän. 'Eihän ole jätetty mitään tekemättä meidän sukupuolemme halventamiseksi. Onpa olemassa eräs kautta koko Persian levinnyt kansakunta, jota sanotaan juutalaisten kansaksi ja joka väittää pyhiin kirjoihinsa nojautuen, ettei meillä ole edes sieluakaan.
"'Nämä herjaavat mielipiteet perustuvat yksinomaan miesten ylpeyteen, nämä kun tahtovat kuljettaa ylemmyytensä vielä elämänsä tuolle puolenkin, ajattelematta, että sinä suurena päivänä kaikki luontokappaleet ovat Jumalan edessä kuin tyhjyys ja ettei heille ole silloin annettu minkäänlaisia etuoikeuksia, ellei hyveen suomia.
"'Jumala ei suinkaan rajoita palkintojaan. Ja samoin kuin miehet, jotka ovat hyvin eläneet ja hyvin käyttäneet valtaa, mikä heille täällä maan päällä kuuluu meihin nähden, pääsevät iki-ihanien taivaallisten kaunotarten täyttämään paratiisiin, sellaisten kaunotarten, että jos joku kuolevainen olisi heidät nähnyt, syöksyisi hän heti kuolemaan päästäkseen sitä pikemmin heistä nauttimaan, samoin joutuvat hyveelliset naiset hekuman paikkaan, missä heitä hurmaa oikea nautintojen ryöppyvirta ja missä heidän seuranaan on heidän alamaisikseen annettuja jumalallisia miehiä: kullakin naisella on oma palatsinsa, mihin hänen miehensä suljetaan ja missä näitä vartioivat eunukit, vielä uskollisemmat kuin meidän.
"'Eräästä arabialaisesta kirjasta luin', jatkoi hän, 'että muuan mies, Ibrahim nimeltään, oli aivan sietämättömän mustasukkainen. Hänellä oli kaksitoista tavattoman kaunista vaimoa, joita hän kohteli hyvin ankarasti. Hän ei luottanut edes eunukkeihinsa eikä palatsinsa muureihin. Hän piti heitä melkein aina lukon takana huoneisiinsa suljettuina, niin etteivät nuo raukat voineet nähdä toisiaan, vielä vähemmin puhella keskenään. Sillä hän oli mustasukkainen viattomasta ystävyydestäkin. Kaikki hänen tekonsa kantoivat hänen luontaisen raakuutensa leimaa. Milloinkaan ei lempeä sana lähtenyt hänen suustaan, eikä hän milloinkaan antanut pienintäkään merkkiä, joka ei olisi jollain tavalla koventanut heidän orjuutensa ankaruutta.
"'Kerran, kun hän oli koonnut heidät kaikki erääseen vaimolansa huoneeseen, moitti muuan heistä, toisia rohkeampana, hänen huonoa luonnettaan. — Kun etsitään niin innokkaasti keinoja pelon herättämiseksi, lausui vaimo, löydetäänkin aina ensin keinot vihan herättämiseksi. Me olemme niin onnettomia, ettemme voi olla toivomatta muutosta oloihimme. Toiset voisivat minun sijassani toivoa teidän kuolemaanne. Minä toivon vain omaa lähtöäni. Ja kun voin toivoa pääseväni eroon teistä vain sitä tietä, on minusta se ero oleva hyvin suloinen. Tämä puhe, jonka olisi pitänyt liikuttaa häntä, nosti hänet raivoisaan vihaan. Hän tempasi tikarinsa ja upotti sen vaimon poveen. — Rakkaat kohtalokumppanini, lausui hän kuolevan äänellä, jos taivas säälii hyvettäni, saatte te koston. Näin puhuttuaan hän jätti tämän onnettoman elämän mennäkseen nautintojen asuntoon, missä naiset, jotka ovat hyvin eläneet, saavat osakseen yhäti uudistuvan onnen.