"'Ensiksi näki hän hymyilevän niityn, jonka vihreyttä tehostivat kaikkein raikkaimpien kukkien värikkäät täplät. Puro, jonka vesi oli kristallia kirkkaampi, polveili sen halki tuhansin mutkin. Sitten hän astui ihaniin lehtoihin, joiden hiljaisuuden keskeytti vain lintujen lempeä laulu. Loistavia puutarhoja avautui sitten hänen eteensä; luonto oli ne koristanut kaikella yksinkertaisuudellaan ja komeudellaan. Vihdoin hän tapasi mahtavan, erikoisesti häntä varten valmistetun palatsin. Se oli täynnä hänen nautintojensa palvelukseen määrättyjä taivaallisia miehiä.
"'Kaksi heistä ilmestyi heti häntä riisumaan. Toiset laskivat hänet kylpyyn ja voitelivat häntä kaikkein suloisimmilla hajuaineilla. Sitten hänelle tuotiin entisiä äärettömän paljon komeammat vaatteet. Tämän jälkeen hänet vietiin suureen saliin, missä hän tapasi tuoksupuista tehdyn tulen ja mitä herkullisimmilla ruuilla katetun pöydän. Kaikki näytti tarkoittavan hänen aistiensa hurmaamista: yhtäältä hän kuuli soitantoa, sitä jumalallisinta, mitä vienointa, toisaalla hän näki vain näiden taivaallisten miesten tansseja, joiden ainoana tehtävänä oli hänen miellyttämisensä. Näin moninaisten nautintojen tarkoituksena oli kuitenkin vain johdattaa häntä vähitellen yhä suurempiin. Hänet vietiin huoneeseensa, ja sitten kun hänet oli vielä kerran riisuttu, kannettiin hänet komeaan vuoteeseen, missä kaksi ihastuttavan kaunista miestä otti hänet syliinsä. Silloinpa vasta hän oikein hurmauksen tunsi ja silloinpa vasta hänen nautintonsa meni yli kaikkien hänen toiveidensa. — Olen aivan suunniltani, puheli hän miehille. — Luulisin kuolevani, ellen olisi varma kuolemattomuudestani. Tämä on jo liikaa, päästäkää minut. Minä menehdyn hekuman kiihkeyteen. Niin, niin, te sallitte aistieni hiukan rauhoittua. Alan hengittää taas ja palata tuntoihini. Miksi soihdut on viety pois? Miksi en saa nyt tarkastella teidän jumalaista kauneuttanne? Miksi en saa nähdä… Mutta miksi nähdä? Te viette minut jälleen äskeisiin riemuihini! Oi jumalat! Kuinka tämä pimeys on herttainen! Mitä? Minä olen kuolematon, ja kuolematon teidän seurassanne! Minä olen… Ei, minä pyydän armoa, sillä minä huomaan kyllä, ettei teidän tarvitse sitä milloinkaan pyytää.
"'Sitten kun hän oli toistanut käskynsä useampaan kertaan, toteltiin häntä. Mutta häntä ei toteltu, ennen kuin hän tahtoi sitä oikein vakavasti. Hän heittäytyi raukeana lepäämään ja nukahti heidän syliinsä. Pari unen hetkeä poisti hänen väsymyksensä. Hän sai kaksi suuteloa, jotka äkkiä sytyttivät häneen tulen jälleen. Hän avasi silmänsä. — Minä olen levoton, sanoi hän. — Minä pelkään, että te ette enää rakasta minua. Se oli epäluulo, jonka vallassa hän ei halunnut olla kauan. Niinpä hän ryhtyikin miesten kanssa kaikkiin selvittelyihin, mitä hän suinkin saattoi toivoa. — Ymmärrän erehtyneeni, huudahti hän. — Anteeksi! anteeksi minä olen varma teistä. Te ette puhu minulle mitään, mutta te todistatte paremmin kuin mikään, mitä voisitte sanoa. Niin niin, minä tunnustan sen: milloinkaan ei ole niin voimakkaasti rakastettu. Mutta mitä! Te kiistelette minulta molemmat vakuuttamisen kunniaa! Ah! jos te vielä käytte kilpasille, jos te liitätte kunnianhimon minun tappioni tuottamaan nautintoon, olen hukassa. Te olette molemmat voittajia, minä vain olen voitettu, mutta minä myyn teille voiton kalliista.
"'Vasta päivän sarastus lopetti tämän leikin. Hänen uskolliset, miellyttävät palvelijansa astuivat huoneeseen, ne kaksi nuorta miestä nousivat vuoteesta ja kaksi vanhusta vei heidät taas kammioihin, missä heitä säilytettiin hänen nautintojensa varalta. Hänkin nousi ja näyttäytyi ensin tälle ihailevalle hoville yksinkertaisen aamupuvun suloissa ja sitten kaikkein upeimpien korujen peittämänä. Tämä yö oli kaunistanut häntä, se oli luonut eloa hänen hipiäänsä ja ilmehikkyyttä hänen viehkeyteensä. Koko päivä oli vain tanssia, soittoa, juhlapitoja, leikkejä, kävelyretkiä. Ja Anaïksen nähtiin tuon tuostakin katoavan ja kiiruhtavan lentämällä kahden nuoren sankarinsa luo. Vietettyään heidän seurassaan muutamia kallisarvoisia hetkiä hän palasi taas joukkoon, jonka oli jättänyt, kasvot kerta kerralta yhä kirkastuneempina. Vihdoin hän hävisi illan suussa kokonaan näkyvistä. Hän sulkeutui palatsiinsa, missä hän sanoi tahtovansa lähemmin tutustua niihin kuolemattomiin vankeihin, joiden oli määrä ikuisesti elää hänen kanssaan. Hän kävi siis kaikissa tämän huoneiston salaisimmissakin ja viehättävimmissäkin sopissa, joissa hän laski viisikymmentä ihmeen kaunista orjaa. Hän harhaili koko yön kammiosta kammioon ja sai kaikkialla aina erilaisia ja aina samoja kunnioituksen ja alttiuden osoituksia.
"'Näin vietti kuolematon Anaïs elämäänsä, väliin loistavissa huvituksissa, väliin yksinäisissä nautinnoissa, komean seurueen ihailemana, riemastuneen rakastajan hellimänä. Usein hän poistui lumolinnastaan mennäkseen johonkin maalaisluolaan. Kukkia näytti nousevan hänen askeleistaan, ja minne hän kulkikin, kaikkialla tarjoutui hänelle leikkien riemu.
"'Hän oli jo viipynyt yli viikon tässä onnen asunnossa, mutta hän ei ollut vielä kertaakaan joutanut ajattelemaan, koska hän oli aina suunniltaan ilosta. Hän oli nauttinut onnestaan sitä tajuamatta ja tapaamatta ainoatakaan sellaista rauhallista hetkeä, jolloin sielu ikäänkuin tekee tiliä itselleen ja kuuntelee omaa ääntänsä intohimojen vaietessa.
"'Autuailla on niin voimakkaita nautintoja, että he pääsevät harvoin sellaiseen mielen vapauteen. Kiintyneinä erottamattomasti nykyisiin menettävätkin he tästä syystä kaiken menneen muiston ja lakkaavat kokonaan huolehtimasta siitä, mitä he tunsivat ja rakastivat entisessä elämässään.
"'Mutta Anaïs, jonka henki oli tosiaankin filosofinen, oli kuluttanut melkein koko elämänsä mietiskelyyn, olipa hän ulottanut ajatuksensa paljoa kauemmas kuin oli osattu odottaa oman onnensa nojaan jätetyltä naiselta. Se ankara eristyneisyys, missä hänen miehensä oli häntä pitänyt, soi hänelle vain tämän edun. Tämä hengen voima oli saanut hänet halveksimaan pelkoa, jonka vallassa hänen kohtalokumppaninsa olivat, ja kuolemaa, joka oli lopettava hänen vaivansa ja aloittava hänen autuutensa.
"'Näin selkeni hän vähitellen nautintojen päihtymyksestä ja sulkeutui yksinään johonkin palatsinsa huoneeseen. Hän vaipui suloisesti miettimään entistä tilaansa ja nykyistä autuuttansa, eikä hän voinut olla heltymättä toveriensa onnettomuudesta: tajuaahan kukin perin helposti kärsimykset, joita on itse kokenut. Anaïs ei kuitenkaan jäänyt pelkän säälin rajoihin, vaan ottaen voimakkaammin osaa näiden kovaonnisten kohtaloon tunsi haluavansa auttaa heitä.
"'Hän käski siis erästä nuorukaista, joka kuului hänen seurueeseensa, laittautumaan hänen entisen miehensä hahmoon, menemään hänen vaimolaansa, tekeytymään siellä isännäksi, karkottamaan hänet sieltä ja jäämään sinne hänen sijaansa siksi kunnes hänet kutsuttaisiin takaisin.