Keskinkertainen ihminen koettaa sitä vastoin hyötyä kaikesta: hän oivaltaa vallan hyvin, ettei hänen sovi menettää mitään huolettomuuksiin.
Maailman hyväksyminen tulee tavallisimmin keskinkertaisen ihmisen osaksi. On ihastuttavaa antaa hänelle: on hauskaa ottaa tuolta toiselta. Silloin kun kateus hyökkää yhden kimppuun ja kun hänelle ei anneta mitään anteeksi, toimitetaan kaikki toiselle hyvin päin: itserakkaus käy hänen puolustajakseen.
Mutta jos älykkäällä miehellä on yleensä näin paljon vastuksia, mitä sitten sanommekaan oppineiden kovasta asemasta?
En voi milloinkaan ajatella tätä asiaa muistamatta kirjettä, jonka muuan oppinut kirjoitti eräälle ystävälleni. Se oli tällainen:
"Hyvä herra!
"Tarkastelen kaiket yöt kolmenkymmenen jalan kaukoputkilla valtavia taivaankappaleita, jotka vyöryvät rataansa päittemme yläpuolella. Ja milloin haluan levähtää, otan sirot suurennuslasini ja tutkin jauhopunkkia tai koiperhosta.
"En ole tosiaankaan rikas, eikä minulla ole muuta kuin yksi huone. En uskalla siihenkään tehdä tulta, koska pidän siinä lämpömittariani ja koska vieras lämpö saisi sen nousemaan. Viime talvena olin kuolla viluun. Mutta vaikka lämpömittarini, joka oli alimmissa asteissaan, huomautti minulle, että käteni olivat jäätymäisillään, en ollut siitä tietävinänikään. Niinpä onkin sitten lohdutuksenani tieto, että minulla on täsmällinen selko pienimmistäkin viime vuonna sattuneista lämmön vaihteluista.
"Seurustelen hyvin vähän. Ja kaikista niistä ihmisistä, joiden pariin joudun, en tunne ainoatakaan. Mutta Tukholmassa on mies, toinen Leipzigissä, kolmas Lontoossa, joita en ole milloinkaan nähnyt ja joita en varmaan tule näkemäänkään, mutta joiden kanssa olen niin ahkerassa kirjeenvaihdossa, etten päästä ohi ainoatakaan postipäivää heille kirjoittamatta.
"Mutta vaikka en tunnekaan ketään korttelissani, olen siinä kuitenkin niin huonossa maineessa, että minun lienee lopulta pakko poistua siitä. Viisi vuotta sitten haukkui minut pahan päiväisesti muuan naapurineukko, joka väitti minun leikelleen hänen koiransa kappaleiksi. Lähistössä asuvan teurastajan akka sekaantui leikkiin, ja samalla kun edellinen huuteli minua solvauksilla, kolhi jälkimmäinen minua kivillä, minua ynnä tohtori ———:ä, joka oli seurassani ja joka sai niin ankaran iskun otsaluuhunsa ja takaraivoonsa, että hänen, järkensä asuinsija kärsi siitä kovin.
"Siitä hetkestä lähtien on aina ollut itsestään selvää, että milloin joku koira sattuu eksymään jonnekin kadun kaukaisempiin osiin, se on kulkenut minun käsieni kautta. Muuan kunnon porvarisrouva, jolta oli hukkunut piskuinen rakki, sellainen, jota hän sanoo rakastaneensa enemmän kuin, lapsiaan, tuli tässä joku päivä sitten pyörtymään huoneeseeni. Ja kun ei sitä sittenkään löytynyt, haastoi hän minut käräjiin. Enpä luule milloinkaan pääseväni eroon kaikkien näiden akkojen kiusallisesta ilkeydestä, vaan he tulevat nähdäkseni aina kirkuvin äänin rasittamaan minua jo kymmenen vuotta sitten kuolleiden sieluttomien luontokappaleiden hautauspuheilla.