Minua onnetonta! Kaipaan takaisin isänmaahani ehkäpä vain tullakseni yhä onnettomammaksi! Mitä siellä tekisinkään? Veisinhän vain pääni vihollisteni käsiin. Eikä siinä kaikki. Minä menen vaimolaani. Minun täytyy vaatia tiliä siitä tuhoisasta ajasta, minkä olen ollut poissa. Ja jos löytäisin syyllisiä, miten minun silloin kävisi? Ja jos vain pelkkä sellainen ajatuskin minua kauhistuttaa näin kaukaa, mitä sitten kun se minun paikalle tultuani käy todellisemmaksi? Miten silloin käy, jos minun täytyy nähdä, jos minun täytyy kuulla sellaista, minkä pelkkä kuvittelukin jo minua hirvittää? Miten silloin käy, jos niiden rangaistusten, jotka minä itse määrään, täytyy olla minun nöyryytykseni ja epätoivoni ikuisia todistuksia?
Minun on sulkeuduttava muurien suojaan, jotka ovat minulle kauheampia kuin niiden kätkössä vartioiduille naisille. Vien sinne kaikki epäluuloni. Heidän hätäilevä touhunsa ei voi vähentää niitä hituistakaan. Vuoteessani, heidän sylissänsä nautin vain omasta levottomuudestani. Niin vähän mietiskelyyn soveltuvalla hetkellä keksii mustasukkaisuuteni kyllä siihen tilaisuutta. Ihmissuvun kelvoton roju, kurjat orjat, joiden sydän on ollut aina suljettu kaikilta lemmentunteilta, te ette enää valittaisi asemaanne, jos tietäisitte minun asemani onnettomuuden.
Pariisissa, 4 p. Chahban-kuuta v. 1719.
156. kirje.
Roxane kirjoittaa Usbekille Pariisiin.
Kauhu, yö ja pelko vallitsevat vaimolassa. Hirvittävä suru ympäröi sitä. Tiikeri purkaa siellä joka hetki raivoansa. Hän on kiduttanut kahta valkeata eunukkia, jotka ovat kuitenkin tunnustaneet vain oman viattomuutensa. Hän on myynyt osan orjattariamme ja pakottanut meidän vaihtamaan keskenämme niitä, mitkä ovat meille jääneet. Zachia ja Zelistä on huoneessaan, yön pimeydessä, kohdeltu häpeällisellä tavalla: se pyhyydenraiskaaja ei ole pelännyt käydä heihin inhoittavilla käsillään. Hän pitää meitä kaikkia suljettuina huoneisiimme, ja vaikka me olemmekin siellä yksinämme, pakottaa hän kuitenkin meidät elämään hunnutettuina. Me emme saa enää toisillemme puhuakaan. Rikosta olisi jo toisillemme kirjoittaminen. Meillä ei ole enää muuta vapaata kuin kyyneleet.
Joukko uusia eunukkeja on tullut vaimolaan, missä he piirittävät meitä yöt ja päivät. Heidän teeskennelty tai todellinen epäluulonsa keskeyttää lakkaamatta unemme. Minua lohduttaa vain se tietoisuus, ettei tätä tällaista kestä kauan ja että nämä tuskat päättyvät elämäni mukana. Ja se ei tule olemaan pitkä, julma Usbek! Minä en ole antava Sinulle aikaa lopettaa kaikkia näitä häpäiseviä loukkauksia.
Ispahanin palatsissa, 2 p. Maharram-kuuta v. 1720.
157. kirje.
Zachi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.