Oi taivas! Raakalainen on loukannut minua jo rankaisutavallaan! Hän on tuominnut minulle kurituksen, joka alkaa kauhistuttamalla kainoutta, kurituksen, jonka tuottama nöyryytys on rajaton, kurituksen, joka palauttaa ihmisen niin sanoakseni takaisin lapsuuteen.
Sieluni, joka ensin masentui kokonaan häpeän painosta, tuli jälleen tuntoihinsa ja alkoi raivostua, kun huutoni kaiuttivat asuntoni holveja. Minun kuultiin anovan armoa ihmisistä kurjimmalta ja vetoavan hänen sääliinsä sitä mukaa mitä armottomammaksi hän kävi.
Siitä ajasta alkaen hänen julkea ja orjamainen sielunsa on noussut minun sieluni murheeksi. Hänen läsnäolonsa, hänen katseensa, hänen sanansa, kaikki onnettomuudet rasittavat minua. Kun olen yksin, on minulla ainakin lohdutuksenani kyynelöiminen. Mutta kun hän ilmestyy näkyviini, valtaa minut raivo. Huomaan sen voittamattomaksi ja vaivun epätoivoon.
Se tiikeri uskaltaa sanoa Sinua kaikkien näiden raakamaisuuksien aiheuttajaksi. Hän tahtoi riistää minulta rakkautenikin ja saastuttaa jopa sydämeni tunteet. Kun hän kuulteni lausuu nimen, jota minä rakastan, en osaa enää valittaakaan: voin enää vain kuolla.
Olen kestänyt poissaolosi ja olen pitänyt rakkauteni eheänä rakkauteni voimalla. Yöt, päivät, hetket, kaikki on ollut Sinua varten. Olin ylpeäkin rakkaudestani, ja rakkautesi hankki minulle täällä kunnioitusta. Mutta nyt… Ei, en jaksa enää kestää nöyryytystä, mihin minut on syösty. Jos olen viaton, palaa minua rakastamaan. Palaa, jos minä olen syyllinen, niin saan vetää viimeisen henkäykseni Sinun jalkojesi juuressa.
Ispahanin palatsissa, 2 p. Maharram-kuuta v. 1720.
158. kirje.
Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.
Tuhannen peninkulman päässä minusta tuomitsette minut syylliseksi!
Tuhannen peninkulman takaa rankaisette minua!
Silloin kun raakalaismainen eunukki nostaa minua vastaan saastaiset kätensä, toimii hän Teidän käskystänne. Hirmuvaltias minua häpeällisesti loukkaa, eikä se, joka hirmuvaltaa harjoittaa.