Te voitte aivan mielenne mukaan lisätä kidutuksianne. Sydämeni on ollut levossa siitä lähtien kun se ei enää ole voinut Teitä rakastaa. Sielunne alentuu ja Te muututte julmaksi. Olkaa varma siitä, että onnellista ei Teistä ainakaan tule. Hyvästi.
Ispahanin palatsissa, 2 p. Maharram-kuuta v. 1720.
159. kirje.
Solim kirjoittaa Usbekille Pariisin.
Minä säälin itseäni, mahtava herra, ja minä säälin Sinua: milloinkaan ei uskollinen palvelija ole vaipunut sellaiseen kauheaan epätoivoon kuin minä nyt. Seuraavassa kerron Sinulle onnettomuutesi ja omat onnettomuuteni: kirjoitan niistä Sinulle vain vapisten.
Kautta kaikkien taivaan profeettain vannon vartioineeni vaimojasi päivät ja yöt siitä lähtien kun Sinä heidät minun haltuuni uskoit: hetkeksikään en ole keskeyttänyt levotonta valppauttani. Alotin toimeni rangaistuksilla ja olen ne nyt lopettanut luopumatta luontaisesta ankaruudestani.
Mutta mitä sanonkaan? Miksi kerskata Sinulle tässä uskollisuudesta, joka ei Sinua hyödyttänyt? Unohda kaikki entiset palvelukseni. Pidä minua petturina ja rankaise minua kaikista rikoksista, joita en ole voinut estää.
Roxane, uljas Roxane… oi taivas! Kehen voi enää luottaa? Sinä epäilit Zelistä ja olit Roxanesta aivan levollinen. Mutta hänen kesytön hyveensä oli julmaa vilppiä. Se oli vain hänen petollisuutensa verho, Minä yllätin hänet erään nuoren miehen sylistä. Heti kun tämä huomasi joutuneensa ilmi, hyökkäsi hän kimppuuni ja iski minua kaksi kertaa tikarilla. Melun kutsumat eunukit piirittivät hänet. Hän puolustautui kauan ja haavoitti heistä useampia. Aikoipa hän palata Roxanen huoneeseenkin, kuollakseen, sanoi hän, hänen silmiensä edessä. Mutta vihdoinkin mursi ylivoima hänet ja hän kaatui jalkoihimme.
En tiedä, ylevä herra, odotanko ankaroita käskyjäsi. Sinä olet pannut kostosi minun käsiini. Minun ei tule viivyttää sitä.
Ispahanin palatsissa, 8 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1720.