160. kirje.
Solim kirjoittaa samalle Pariisiin.
Olen tehnyt päätökseni. Onnettomuutesi katoavat: minä olen rankaiseva.
Tunnen jo salaista iloa. Minun sieluni ja Sinun sielusi saavat rauhan. Me tuhoamme rikoksen, ja viattomuuskin on kalpeneva.
Oi teitä, jotka näytätte olevan luotuja jäämään tietämättömiksi aistienne vallasta ja suuttumaan haluistannekin, oi teitä häpeän ja kainouden ikuisia uhreja, miksi en voi päästää teitä suurena tulvana virtaamaan tähän onnettomaan vaimolaan, nähdäkseni teidän hämmästyvän sitä veren paljoutta, minkä minä aion siinä vuodattaa!
Ispahanin palatsissa, 8 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1720.
161. kirje.
Roxane kirjoittaa Usbekille Pariisiin.
Niinpä niin, minä olen Sinua pettänyt. Minä olen lahjonut eunukkisi. Minä olen pilkannut mustasukkaisuuttasi ja osannut tehdä inhoittavasta vaimolastasi hekuman ja nautintojen tyyssijan.
Minä kohta kuolen. Myrkky on valuva suoniini. Sillä mitä tekisinkään täällä sitten kun sitä ainoata miestä, joka piteli minua elämässä, ei ole enää? Minä kuolen, mutta minun varjoni lentää matkaansa hyvässä seurassa. Minä olen juuri lähettänyt edelläni pyhäinraiskaajat vartijat, jotka ovat vuodattaneet maailman ihanimman veren.