Ihmiset, joista olen Sinulle tässä puhunut, väittelevät rahvaan kielellä. Mutta heidät on eroitettava toisenlaisista kiistelijöistä, jotka käyttävät muuatta raakalaiskieltä, mistä taistelijani kiihko ja itsepäisyys tuntuu ikäänkuin yltyvän. On kokonaisia kaupunginosia, missä tämäntapaisia ihmisiä näkee yhtenä paksuna mustana kuhinana. He elävät hiuksenhalkomisesta ja käyttävät ravintonaan hämäriä järkeilyjä ja vääriä johtopäätöksiä. Tämä ammatti, jonka luulisi tappavan miehensä nälkään, on kuitenkin varsin tuottoisa. Onhan nähty kokonaisen maastaan karkoitetun kansakunnan kulkevan poikki merien ja asettuvan Ranskaan, tuomatta mukanaan elämän tarpeiden hankkimiseen muuta kuin pelottavan väittelytaitonsa. Hyvästi.
Pariisissa, Zilhageh-kuun viimeisenä päivänä v. 1713.
37. kirje.
Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.
Ranskan kuningas on vanha mies. Meidän aikakirjoissamme ei ole mainittuna ainoatakaan ruhtinasta, joka olisi hallinnut niin kauan. Hänellä sanotaan olevan aivan erinomainen kyky saada ihmiset tottelemaan: hän hallitsee yhtä nerokkaasti perhettään, hoviaan, valtakuntaansa. Hänen on kuultu usein sanovan, että kaikista maailman hallituksista miellyttää häntä eniten turkkilaisten tai meidän korkean sulttaanimme hallitus, niin suuren arvon antaa hän itämaiselle valtiotaidolle.
Olen tutkinut hänen luonnettaan ja olen löytänyt siitä ristiriitaisuuksia, joita minun on mahdoton sovittaa. Niinpä hänellä on ministeri, joka on vain 18-vuotias, ja rakastajatar, jolla on ikää 80 vuotta. Hän pitää uskonnostaan, eikä hän kuitenkaan voi sietää niitä, jotka vaativat sitä tarkoin noudatettavaksi. Vaikka hän pakenee kaupunkien melua ja vaikka häntä nähdäänkin harvoin, ei hän tee aamusta iltaan muuta kuin hankkii ihmisille puheenaihetta. Hän rakastaa voittoja ja voitonmerkkejä, mutta hän pelkää yhtä paljon nähdä hyvää kenraalia sotajoukkojensa etunenässä kuin hänellä olisi syytä pelätä sellaista kenraalia vihollisarmeijan etunenässä. Luullakseni on hänen vain käynyt niin, että hänellä on enemmän rikkauksia kuin mikään ruhtinas saattaa toivoa, samalla kun häntä rasittaa niin ankara köyhyys, ettei kukaan yksityishenkilö voisi sellaista kestää.
Mielellään hän palkitsee niitä, jotka häntä palvelevat. Mutta hän maksaa yhtä anteliaasti hoviväkensä liehittelyn tai oikeammin toimettomuuden kuin sotapäällikköjensä vaivalloiset retket. Useinkin antaa hän etusijan miehelle, joka riisuu hänen vaatteensa tai joka ojentaa hänelle ruokaliinan hänen pöytään käydessään, unohtaa miehen, joka valloittaa hänelle kaupunkeja tai voittaa hänelle taisteluja: hän ei usko minkään saavan häiritä kaikkivaltiasta suuruutta armonosoitusten jakelussa. Ja ottamatta selkoa, onko henkilö, jolle hän tuhlailee suosiotaan, tosiaankin ansiokas mies, luulee hän hänen oman vaalinsa tekevän hänet sellaiseksi. Niinpä onkin hänen nähty antavan pienen eläkkeen miehelle, joka oli paennut vihollista kaksi peninkulmaa, ja sievän maaherranviran toiselle, joka oli paennut neljä.
Hän harrastaa komeutta varsinkin rakennuksissaan: hänen palatsinsa puutarhoissa on enemmän kuvapatsaita kuin on asukkaita jossakin suuressa kaupungissa. Hänen henkivartiostonsa on yhtä suuri kuin sen ruhtinaan, jonka edessä kaikki valtaistuimet luhistuvat, ja hänen sotajoukkonsa ovat yhtä lukuisat, hänen apulähteensä yhtä mahtavat, hänen rahavaransa yhtä ehtymättömät kuin tämän.
Pariisissa, 7 p. Maharram-kuuta v. 1713.
38. kirje.