Pariisissa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.
40. kirje.
Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.
Heti kun joku suurmies on kuollut, kokoonnutaan moskeijaan ja lausutaan hänen hautapuheensa, joka on jonkunlainen häntä ylistelevä esitelmä, mutta jonka pohjalla olisi hyvin vaikeata saada täyttä selkoa vainajan todellisista ansioista.
Minä tahtoisin tuomita pannaan kaikki hautajaismenot. Ihmisiä on itkettävä heidän syntyessään, eikä suinkaan heidän kuollessansa. Mitä hyödyttäisivät nuo juhlamenot ja kaikki synkeät laitokset, joita näytellään kuolevalle hänen viimeisinä hetkinään, mitä hyödyttävät hänen perheensä kyyneleetkään ja hänen ystäväinsä murhe: nehän vain liioittelevat tappiota, jonka hän on kohta kärsivä?
Me olemme niin sokeita, ettemme tiedä, milloin meidän on oltava murheissamme ja milloin riemuissamme: useimmiten ovat surumme vääriä tai ilomme aiheettomia.
Kun minä näen Mogulin joka vuosi asettuvan typeryyksissään vaakaan ja punnituttavan itseään kuin härkää, kun minä näen kansojen riemuitsevan siitä, että tämä ruhtinas on tullut aineellisemmaksi, s.o. kykenemättömämmäksi niitä hallitsemaan, en voi, rakas Ibben, olla säälimättä ihmisen hulluutta.
Pariisissa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.
41. kirje.
Musta ylieunukki kirjoittaa Usbekille.