Joku aika sitten se julkaisi arvovaltansa vakaannuttamiseksi kokoelman tuomioitaan. Tämä niin monen isän lapsi oli jo melkein ikäloppu syntyessään, ja vaikka se olikin laillinen, oli muuan aikaisemmin maailmaan tullut äpärä ollut vähällä tukahuttaa sen.
Niillä herroilla, jotka sen muodostavat, ei ole muuta tehtävää kuin lakkaamaton lörpötteleminen. Kehunta sijoittautuu kuin itsestään heidän iankaikkiseen loruilemiseensa, ja niin pian kuin heidät on vihitty sen salaisuuksiin, valtaa heidät ylistyspuhekiihko, joka ei luovu heistä enää milloinkaan.
Tällä ruumiilla on neljäkymmentä päätä, joista jokainen on täynnä kuvia, vertauksia ja vastakohtia. Kaikki nämä suut puhuvat melkein yksinomaan huudahdellen, ja sen korvat tahtovat aina kuulla vain poljentoa ja sulosointua. Mitä silmiin tulee, niin niistä ei ole kysymystäkään: se näyttääkin olevan luotu vain puhumaan eikä näkemään. Se ei seiso vakavasti jaloillaan, sillä aika, joka on sen vitsaus, horjuttaa sitä lakkaamatta ja hävittää kaiken, mitä se on tehnyt. Muinoin sanottiin sen käsiä ahneiksi; siitä minä en puhu Sinulle mitään, vaan jätän asian niiden ratkaistavaksi, jotka tuntevat sen paremmin kuin minä.
Moisia kummia, — — —, ei nähdä lainkaan Persiassamme. Meillä ei ole minkäänlaista halua pystyttää tällaisia ihmeellisiä ja outoja laitoksia: me etsimme aina vain luontoa yksinkertaisissa tavoissamme ja teeskentelemättömissä elämänmuodoissamme.
Pariisissa, 27 p. Zilkadeh-kuuta v. 1715.
74. kirje.
Rica kirjoittaa Usbekille ———:een.
Muutamia päiviä sitten sanoi eräs tuttavani minulle: "Olen luvannut viedä teidät Pariisin parhaisiin taloihin. Nyt vien teidät erään ylhäisen herran luo, joka on koko valtakunnan arvokkaimmin esiintyviä miehiä."
"Mitä sillä tarkoitatte, hyvä herra? Onko hän kohteliaampi, hyvänsävyisempi kuin joku muu?"
"Eipä niinkään", vastasi hän.