"Ahaa, minä ymmärrän: hän antaa joka hetki kaikkien, jotka joutuvat hänen lähelleen, tuntea hänen oman ylemmyytensä. Jos niin on laita, en huoli sinne tullakaan. Minä alistun jo ennakolta tuomioon ja annan hänen häiritsemättä nauttia ylemmyydestään."
Piti kuitenkin lähteä mukaan, ja minä näin kuin näinkin ylpeän pikku miehen, joka pisti nuuskaa nenäänsä niin mahtavasti, joka toimitti niistämisensä niin säälimättömästi, joka sylki niin huolettomasti, joka hyväili koiriaan niin syvästi ihmisiä loukkaavalla tavalla, etten kyllikseni osannut häntä ihmetellä. "Ah! hyvä Jumala!" puhelin minä itsekseni, "jos minä Persian hovissa ollessani esiinnyin näin, esiinnyin perinpohjaisena hölmönä!" Olisipa meidän, Usbek, pitänyt olla jo aika ilkeitä luonteeltamme voidaksemme lingota satoja pieniä loukkauksia ihmisille, jotka tulivat joka päivä luoksemme osoittamaan meille hyväntahtoisuuttaan. He tiesivät meidän olevan heidän yläpuolellaan. Elleivät he taas olisi sitä tienneet, olisivat meidän hyvät työmme opettaneet sen heille joka päivä. Kun ei meidän tarvinnut tehdä mitään saadaksemme osaksemme muiden kunnioituksen, teimme kaikkien ollaksemme rakastettavia. Me seurustelimme halvimpienkin ihmisten kanssa: mahtavuuden ja komeuden keskellä, jotka tekevät aina sydämen kovaksi, he pitivät meitä hienotunteisina. He näkivät vain sydämemme yläpuolellaan. Me taas alennuimme heidän tarpeittensa tasalle. Mutta kun oli kohotettava ruhtinaan majesteettia julkisissa juhlamenoissa, kun oli muukalaisissa herätettävä kunnioitusta kansakuntaa kohtaan, kun vihdoin oli vaarallisissa tiloissa innostettava sotilaita, nousimme sata kertaa korkeammalle kuin olimme laskeutuneet. Me palautimme ylpeyden kasvoillemme, ja meidän sanottiin joskus esiintyneen hyvinkin arvokkaasti.
Pariisissa, 10 p. Saphar-kuuta v. 1715.
75. kirje.
Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.
Minun täytyy tunnustaa Sinulle, etten ole kristityissä huomannut sitä elävää uskonnollista vakaumusta, joka on yleinen musulmaanien keskuudessa. Heissä on varsin pitkä matka tunnustuksesta uskoon, uskosta vakaumukseen, vakaumuksesta tekoon. Uskonto ei ole niin paljon pyhityksen esine kuin kaikille kuuluva kiistan esine. Hovikot, miekan miehet, jopa naisetkin ryhtyvät vastustamaan hengenmiehiä ja vaativat näitä todistamaan heille sellaista, mitä he ovat päättäneet olla uskomatta. Tämä ei johdu siitä, että he olisivat päättäneet olla uskomatta järkeensä nojaten ja että he olisivat ottaneet vaivakseen tutkia sen uskonnon totuutta tai vääryyttä, minkä he hylkäävät: he ovat kapinoitsijoita, jotka ovat tunteneet ikeen niskassaan ja pudistaneet sen pois ennenkuin olivat saaneet edes selville, mikä ies se oikeastaan oli. Niinpä he eivät olekaan sen lujempia uskomattomuudessaan kuin uskossaankaan: he elävät ikäänkuin vuoroveden vallassa, joka viskelee heitä lakkaamatta yhdestä toiseen. Muuan heistä sanoi minulle kerran: "Minä uskon sielun kuolemattomuuteen aikakausittain. Mielipiteeni riippuvat ehdottomasti ruumiini tilasta. Aina sen mukaan, onko minulla enemmän vai vähemmän elonhenkiä, sulattaako vatsani hyvin vai huonosti, onko ilma, jota hengitän, keveätä vai raskasta, onko liha, jota syön, laihaa vai vahvaa, olen minä spinozalainen, sociniolainen, katolilainen, epäuskoinen tai uskovainen. Kun lääkäri on vuoteeni ääressä, olen suuresti rippi-isäni mieleen. Minä osaan kyllä estää uskontoa tuottamasta itselleni vaivaa silloin kun jaksan hyvin, mutta minä sallin sen lohduttaa itseäni silloin kun olen sairas. Kun minulla ei ole enää mitään toivottavaa tässä maailmassa, tarjoutuu uskonto käytettäväksi ja voittaa minut lupauksillaan. Niinpä minä tahdonkin kernaasti heittäytyä sen syliin ja kuolla jälleen toivon puoleen kääntyneenä."
Jo kauan sitten vapauttivat kristityt ruhtinaat valtakuntiensa kaikki orjat, koska, sanoivat he, kristinusko pitää kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina.
Totta onkin, että tämä uskonnollinen teko oli heille varsin hyödyllinen: siten he masensivat ylimyksiä, joiden vallasta he päästivät alhaisen kansan. Sittemmin he ovat tehneet valloituksia maissa, missä he ovat havainneet orjien pitämisen edulliseksi. Niinpä he ovatkin sallineet niiden ostamisen ja myymisen, unohtaen kokonaan sen uskonnollisen periaatteen, joka heitä oli aikaisemmin hyvin syvästi liikuttanut. Mitä on tästä sanottava? Totuutta tänään, valhetta huomenna. Miksi me emme menettele kristittyjen tavoin? Me olemme varsin yksinkertaisia kieltäytyessämme perustamasta siirtokuntia ja tekemästä helppoja valloituksia suotuisissa ilmanaloissa vain siitä syystä, ettei vesi ole kyllin puhdasta voidaksemme peseytyä pyhän Koraanin määräysten mukaisesti!
Minä kiitän Jumalaa, kaikkivaltiasta, joka on lähettänyt meille suuren profeettansa Alin, siitä, että minä tunnustan uskontoa, joka saa ihmisen pitämään sitä kaikkia maallisia etuja korkeampana ja joka on puhdas kuin taivas, mistä se on kotoisin.
Pariisissa, 13 p. Saphar-kuuta v. 1715'