Pariisissa, 9 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.
90. kirje.
Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.
Kunnianhimo ei lainkaan eroa siitä vaistosta, joka saa kaikki luontokappaleet pitämään huolta säilymisestään. On kuin avartaisimme olemuksemme rajoja silloin kun pakotamme sen pysymään muiden muistossa: näin me saamme ikäänkuin uuden elämän, joka käy meille yhtä kallisarvoiseksi kuin sekin, minkä taivas on meille lahjoittanut.
Mutta kun kaikki ihmiset eivät ole samalla tavalla kiintyneet elämään, eivät he myös yhtä kiihkeästi tavoittele kunniaa. Tämä jalo intohimo on kyllä kaiverrettuna heidän sydämeensä, mutta mielikuvitus ja kasvatus lieventävät sitä tuhansin tavoin.
Tämä ihmisten välillä havaittava erilaisuus on vielä ilmeisempi, kun on kysymys kansoista.
Perussääntönä voidaan pitää, että jokaisessa valtiossa kunnianhimo kasvaa alamaisten vapauden mukana ja vähenee myös sen mukana: kunnia ei ole milloinkaan orjuuden seuralainen.
Muuan älykäs mies sanoi minulle jokin päivä sitten: "Ranskassa vallitsee useissa suhteissa suurempi vapaus kuin Persiassa. Niinpä rakastetaankin siellä enemmän kunniaa. Tämä mainio mieliteko saa ranskalaisen suorittamaan kernaasti ja ihastuneena tehtäviä, joita teidän sulttaaninne on pakko kiskoa alamaisistaan muistuttamalla heille lakkaamatta rangaistuksia ja palkintoja.
"Niinpä onkin meillä ruhtinas ylen arka halvimmankin alamaisensa kunniasta. Sen säilyttämiseksi on olemassa arvossa pidettyjä tuomioistuimia: sehän on kansakunnan pyhä aarre ja ainoa, jonka valtias ei hallitsija ole, koska hän ei voisi olla sen valtias omia etujaan loukkaamatta. Jos siis joku alamainen havaitsee ruhtinaansa haavoittaneen hänen kunniaansa joko antamalla muille etusijan tai osoittamalla hänelle vaikka kuinkakin pientä halveksumista, jättää hän heti paikalla hänen hovinsa, hänen virkansa, hänen palveluksensa ja vetäytyy yksityiselämään.
"Ranskalaisten ja teikäläisten sotajoukkojen erotus on siinä, että jälkimmäiset, kun niihin kuuluu vain jo luonnostaan raukkamaisia orjia, voittavat kuolemanpelon vain rangaistuksenpelon avulla, mikä synnyttää sielussa ikäänkuin uuden kauhun lajin, joka typerryttää sen kokonaan, kun sitä vastoin edelliset käyvät riemuiten iskuja kohti ja karkottavat pelon mielihyvällä, joka on sitä voimakkaampi.