"Mutta kunnian, maineen ja hyveen pyhäkkö näyttää kuuluvan tasavaltoihin ja maihin, missä voidaan lausua sana isänmaa. Roomassa, Ateenassa, Lakedaimonissa maksoi kunnia yksin loistavimmatkin palvelukset. Tammen tai laakerin lehvistä punottu seppele, kuvapatsas, ylistyspuhe olivat äärettömän arvokkaita voitetun taistelun tai valloitetun kaupungin palkintoja.
"Siellä piti mies, joka oli suorittanut oivan teon, tekoa itseään riittävänä palkintonaan. Hän ei voinut nähdä ainoatakaan kansalaistoveriaan tuntematta iloa siitä, että oli hänen hyväntekijänsä: hän laski palvelustensa lukumäärän kansalaistoveriensa lukumäärästä. Jokainen ihminen kykenee tekemään hyvää toiselle ihmiselle. Mutta jumalain kaltainen on mies, joka kykenee lisäämään kokonaisen yhteiskunnan onnea.
"Mutta eikö tämä jalo kilvoittelu pakostakin sammu kokonaan persialaisten sydämestä, koska heidän virkansa ja arvoasemansa ovat vain hallitsijan oikkujen ilmaisuja? Mainetta ja kuntoa pidetään siellä olemattomina, ellei niihin liity ruhtinaan suosio, jonka mukana ne syntyvät ja kuolevat. Mies, jolla on puolellaan yleinen kunnioitus, ei saata milloinkaan olla varma siitä, ettei häntä jo huomenna syöstä syvimpään häpeään. Tänään hän on sotajoukon päällikkö. Ehkäpä tekee ruhtinas hänestä piankin kokin, ehkeipä hänellä ole sitten enää muuta mainetta toivottavana kuin se, minkä hän ansaitsee hyvän lihamuhennoksen valmistamisella".
Pariisissa, 15 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1715.
91. kirje.
Usbek kirjoittaa samalle Smyrnaan.
Ranskan kansan yleisestä kunnianhimosta on yksityisten henkilöiden mieleen muodostunut jokin, en tiedä mikä, sellainen piirre, jota sanotaan kunniantunnoksi. Kunniantunto kuuluu kyllä varsinaisesti jokaiseenkin ammattiin, mutta varsinkin pitävät siitä kiinni miekan miehet, ja heidän keskuudessaan se on ennen muuta vallassa. Minun kävisi hyvin vaikeaksi saada Sinut ymmärtämään, mitä se oikeastaan on, sillä meillä ei ole mitään sitä täysin vastaavaa käsitettä.
Muinoin eivät ranskalaiset, varsinkaan aateliset, juuri seuranneet muita lakeja kuin tämän kunniantunnon lakeja: ne ne säännöstelivät koko heidän elämänsä juoksun. Ja ne olivat niin ankaroita, ettei kukaan voinut ilman kuolemaakin julmempaa rangaistusta, en sano rikkoa niitä, vaan kiertää niiden pienintäkään määräystä.
Milloin oli kysymys riitojen ratkaisemisesta, sääsivät ne tuskin muuta kuin yhden menettelytavan, nimittäin kaksintaistelun, joka ratkaisi kaikki vaikeudet. Siinä oli vain se paha vika, että usein tuli tuomio langetetuksi muiden riitapuolten kuin varsinaisten asianosaisten kesken.
Kunhan vain mies tunsi hiukankin toista, täytyi hänen ottaa osaa kiistaan ja panna henkensä alttiiksi, aivan kuin jos hän olisi itse ollut vihoissaan. Mutta hän tunsi aina saaneensa kunniaa sellaisesta valinnasta ja niin imartelevasta suosiosta. Ja niinpä ei moni, joka ei olisi antanut neljää pistolea sille miehelle pelastaakseen hänet hirsipuusta, hänet ja koko hänen perheensä, empinyt hetkeäkään pannessaan tuhannet kerrat hänen puolestaan henkensä vaaraan.