— Ollakseni avomielinen, herra, — kuulin kyllä jotain kummallista.
— Millaista? — Puhu!
— Kuulin askelia takaani ja tunsin pari kertaa kevyen henkäyksen ihan korvanjuuressa, — muuta ei mitään.
— Sinä et siis vähääkään pelkää?
— Minä?! En vähintäkään; ja pojan reipas katse vakuutti minulle jälleen, että tulkoon mitä tuli, minua ei hän yksin jätä.
Seisoimme eteisessä, ulko-ovi oli suljettu; huomioni kiintyi koiraani.
Se antoi ensin tyyneesti tuoda itsensä sisään, mutta hiipi pian ulko-ovea kohti ja vinkui ulos päästäkseen. Silitin sen päätä, puhelin sille ystävällisesti ja pian näyttikin se tyytyvän oloonsa. Se seurasi minua ja Frankia talon läpi ihan kintereillämme, vastoin entistä tapaansa juosta edellä ja nuuskien tutkia uutta ympäristöä.
Tarkastelimme ensin alakerran huoneita, keittiöitä, ruokahuonetta ja varsinkin kellaria. Pari kolme täysinäistä, hämähäkin-verkon peittämää pulloa sieltä löytyi; nähtävästi olivat ne siellä säilyneet rauhassa vuosikausia. Juomareita eivät henget ainakaan olleet. Talon takaa löytyi pieni, synkkä, korkeiden muurien ympäröimä takapiha. Kivitys oli kostea, ja pölyn, noen sekä muun lian peitossa; pölyssä näkyi keveät jäljet askeleistamme. Tässä kummallisessa ympäristössä näin omin silmin ensimäisen oudon näyn. Äkkiä muodostui itsestään eteeni kosteille kiville vieras jalanjälki. Pysähdyin, otin palvelijaani käsivarresta ja osoitin tuota jälkeä; ja taas muodostui toinen. Astuin äkkiä sen päälle, mutta yhä edelleen muodostui uusia askeleita eteeni. Jäljet olivat pieniä kuin lapsen jalan jäljet, vaikka kosketus kyllä oli niin heikko, ettei varmasti voinut niistä kulkijan kokoa määritellä. Mutta siinä samassa silmänräpäyksessä juolahti meillä molemmilla mieleen ajatus, että jäljet olivat paljaan lapsenjalan. Näky katosi, kun ehdimme vastapäätä olevan muurin luo, eikä se uudistunut takaisin palatessamme. Nousimme portaita ja tulimme alakerrassa olevaan ruokailuhuoneeseen, pieneen asuinhuoneeseen ja kolmanteen hyvin pieneen, nähtävästi palvelijain huoneeseen; kaikki oli hiljaista kuin haudassa. Sitten menimme seurusteluhuoneisiin, jotka näyttivät uudelleen sisustetuilta. Etuhuoneeseen tultuamme istuuduin nojatuoliin. Frank pani pöydälle kynttilän, jolla hän oli kulkuamme valaissut. Käskin hänen sulkea oven. Kun hän käänsi selkänsä, täyttääkseen käskyni, alkoi eräs vastapäisellä seinällä oleva tuoli nopeaan ja kolinatta liikkua minua kohden, pysähtyen noin metrin päähän minusta.
— No, jos ei muuta tule, sanoin puoleksi nauraen, niin onhan tuokin vaihtelevampaa kuin tavallinen pöydän liikkuminen!
Nauraessani kurotti koirani kaulansa ja alkoi ulvoa. Frank, selin ollessaan, ei ollut tuolin liikkumista huomannut. Hän alkoi koiraa kieltää. Pidin yhtämittaa tuolia silmällä ja olin siinä näkevinäni ihmisen haahmon ääriviivat ikäänkuin sinisen utuverkon sisässä. Ääriviivat olivat niin epämääräiset, että aloin epäillä omia aistejani. Koira oli taasen rauhoittunut.