— Pane tuo tuoli paikoilleen tuohon vastapäätä olevalle seinälle, sanoin Frankille. Hän totteli.
— Tekö se olitte, herra? kysyi hän, ympäri kääntyen.
— Minä? — Mitä?
— Minua lyötiin juuri. Tunnen iskun vieläkin kirvelevän tuossa olkapäälläni.
— En lyönyt, sanoin. Mutta nähtävästi olemme joutuneet tekemisiin silmänkääntäjien kanssa, ja vaikka emme keksisikään heidän taikatemppujaan, niin kyllä heidät saamme kiinni ennenkuin he meidät lopen pettävät.
Emme viipyneet kauempaa seurusteluhuoneissa, sillä ne olivat niin kylmät ja kosteat, että oikein iloitsin päästessäni huoneeseeni tulen ääreen. Suljimme oven — varovaisuuskeino, jota yleensä käytimme joka paikassa. Palvelijani minulle valitsema makuuhuone oli paras koko talossa, erittäin tilava, ja kaksi ikkunaa kadulle päin. Vuode, joka oli vastapäätä tulisijaa, ei juuri paljoa tilaa vienyt. Ikkunan ja vuoteen välissä oli ovi, joka vei palvelijani huoneeseen. Se oli hyvin pieni huone, eikä siellä ollut muuta kuin makuusohva. Suoraan eteiseen ei sieltä päässyt, eikä siinä ollut muuta ovea kuin minun huoneeseeni vievä. Molemmin puolin huoneessani oli lukottomat vaatesäiliöt, jotka olivat päällystetyt samanvärisellä paperilla kuin seinät. Tutkimme tarkkaan vaatesäiliöt, mutta ei niissä ollut muuta kuin muutamia vaatekoukkuja. Seinien huomasimme olevan kaikinpuolin vahvoja. Kun olimme tarkoin tutkineet huoneeni, lämmittelin hiukan, sytytin sikarin ja lähdin Frankin kera jatkamaan tutkimuksiani. Huoneeni edessä, toisella puolella porraskäytävää, oli toinen ovi, joka oli lujasti lukittu.
— Herra, sanoi palvelijani hämmästyneenä, — aukaisin tänne tultuani tämän oven kuten kaikki muutkin, eikä se voi olla sisäpuoleltakaan lukittu, sillä se on…
Ennenkuin hän ehti lopettaa alottamaansa lausetta, aukesi ovi meidän kumpasenkaan koskematta. Katsoimme toisiamme hetkisen hämmästyneinä. Sama ajatus oli meillä molemmilla — jonkunlainen inhimillinen vaikutus täytyi meidän tässä kaikessa löytää. Menin edellä, palvelijani seurasi minua. Tulimme pieneen, tyhjään ja synkkään huoneeseen; ainoastaan muutamia tyhjiä matkalaukkuja ja koreja löytyi yhdestä nurkasta. Pieni ikkuna siellä oli, jonka luukut olivat suljetut, tulisijaa ei ollut eikä muuta ovea kuin se, josta olimme tulleet. — Mitään mattoa ei ollut lattialla, vaikka se olikin epätasainen, vanha ja madonsyömä, kuten monet väriltään vaaleammat paikkaukset todistivat. Ei ainoatakaan paikkaa ollut, missä joku olisi voinut olla piilossa. Siinä seisoessamme ja ympärillemme katsoessamme sulkeutui ovi hitaasti itsekseen, ihan niinkuin se oli auennutkin. — Olimme vangitut. Ensi kertaa valtasi minut sanoin kuvaamaton kauhu, — palvelijani ei pelännyt.
— Luulenpa, herra, että aikovat vangita meidät; — sanon teille, että voin helposti potkaista auki tuon vanhan oven.
— Koeta ensin kädelläsi, sanoin ja koetin pelkoani hälventää aukaisemalla ikkunan luukut ja katsomalla, mihin siitä näki. Näin ikkunan olevan tuolle pienelle ennen mainitulle pihamaalle päin. En huomannut mitään ulkonevaa paikkaa muurissa ikkunan ja maan välillä, johon olisi voinut astua, jos olisi joutunut ikkunasta pakenemaan.