Frank oli turhaan koettanut avata ovea. Hän pyysi saada käyttää väkivaltaa. Taas, ollakseni miestä kohtaan täysin rehellinen, täytyy minun todistaa, että Frank ei vieläkään pelännyt vähintäkään.
Hänen kylmäverisyytensä, hänen koko esiintymisensä ja iloisuutensa näissä harvinaisissa olosuhteissa pakottivat minut häntä ihailemaan. Iloitsin, että minulla oli tällainen toveri, joka näin täydellisesti tilanteen ymmärsi. Annoin mielelläni hänelle hänen pyytämänsä luvan. Vaikka hän onkin harvinaisen vankka mies, eivät hänen ponnistuksensa mitään auttaneet, ei enempää kuin hänen äskeisetkään, ovi ei liikkunut paikaltaan. Nyt minäkin koettelin ovea avata — kaikki turhaan. Kun minun täytyi luopua yrityksestäni, valtasi minut taas sama selittämätön kauhu. Tällä kertaa kesti sitä kauemmin ja oli sen voimaa vaikeampi vastustaa. Minusta tuntui kuin olisi epätasaisen lattian raoista noussut aavemainen henkäys, joka täytti koko ilman inhimilliselle elämälle myrkyllisellä tuoksullaan.
Samassa silmänräpäyksessä aukeni ovi taas hitaasti ja hiljaa, aivan itsestään. Kiireesti hypähdimme portaille. Nyt näimme suuren, vaalean, ihmisen kokoisen, mutta muodottoman ja aineettoman valoilmiön leijailevan edessämme. Se liikkui ylöspäin niitä portaita, jotka johtivat rakennuksen pohjakerroksesta. Seurasin sitä palvelijani kanssa. Se pujahti oikealla kädellä olevaan ullakkokamariin, jonka ovi oli auki. Seurasin perässä. Silloin kutistui tuo suuri liekki pieneksi valokuulaksi, joka säteillen ja voimakkaasti valaisten liehui hetkisen nurkassa olevan vuoteen yläpuolella, tuikki ja katosi.
Tutkimme vuoteen tarkkaan. Se oli raudasta.
Pesutelineellä, aivan vuoteen vieressä, oli vanha vaalentunut silkki-huivi; neulakin oli vielä jäljellä siinä olevassa puoleksi korjatussa repeämässä. Huivia peitti paksu tomukerros, mutta oli se selvästi vanhan, äsken kuolleen hoitajattaren omaisuutta; huone oli luultavasti hänen makuuhuoneensa. Uteliaisuuteni kiihtyi. Aukaisin vaatesäiliön laatikot. Siellä oli naisen vaatteiden jäännöksiä sekä kaksi keltaisella nauhalla yhteensidottua kirjettä. Otin kirjeet kaapista, ne lukeakseni. Muuta merkillistä emme huoneesta löytäneet. Valoakaan ei enempää näkynyt, mutta selvään täälläkin huomasimme molemmat edellämme hiljaisia sipsuttavia askeleita.
Muiden huoneiden tarkastus ei tuottanut mitään tuloksia, paitsi että sielläkin nuo sipsuttelevat askeleet alati kulkivat edellämme. Kirjeitä pidin lujasti kädessäni. Mennessäni alas portaita tunsin selvästi, että kalvoseeni tartuttiin heikosti ja koetettiin riistää kirjeitä käsistäni. Puristin kirjeitä lujemmin, jolloin myös kalvoseni pääsi irti. Vasta palattuani makuuhuoneeseen huomasin, ettei koirani ollutkaan meitä seurannut, vaan painautui vavisten tulen ääreen. Kiihkeänä avasin kirjeet ja niitä lukiessani otti palvelijani aseet koteloistaan, pani ne yöpöydälleni ja koetti sitten turhaan koiraa rauhoittaa.
Kirjeet olivat lyhyitä ja päivätyt 50 vuotta aikaisemmin. Nähtävästi ne olivat rakastajan kirjeitä armaalleen tai puolison kirjeitä nuorelle vaimolleen. Eivät ainoastaan lauseparret, vaan vieläpä aivan selvät viittauksetkin johonkin aikaisempaan merimatkaan osoittivat kirjoittajan olevan merimiehen. Oikeinkirjoitus ja käsiala todistivat miehen saaneen vain keskinkertaisen sivistyksen, mutta oli kieli, siitä huolimatta, itsessään ytimekästä. Kaikkien hyväilysanojen läpi huokui jonkunmoinen hurja intohimo ja siellä ja täällä viittailtiin salaisuuteen, joka ei kuitenkaan tuntunut olevan mikään rakkausasia, vaan rikos.
"Meidän tulee rakastaa toisiamme" niin kuului, kuten selvään muistan, kirjeessä eräs kohta, "sillä kuinka kiroaisikaan maailma meitä jos se tietäisi". Ja edelleen: "älä nuku kenenkään kanssa yhdessä, sillä sinä puhut unissasi:" Ja vieläkin: "mikä on tapahtunut, sitä ei voi muuttaa ja minä sanon sinulle, ettei meitä vastaan ole ketään todistajia, vaikkapa sitten kuolleet heräisivät." Tähän kohtaan oli naisen kädellä kirjoitettu ja alleviivattu: "ne heräävät!" Myöhäisemmän kirjeen loppuun oli sama naisen käsi kirjoittanut: "kuollut merellä kesäk. 4 p:nä, samana päivänä kuin —".
Käteni vaipui ja ryhdyn miettimään lukemaani. Samalla pelkäsin kuitenkin, että tuonsuuntaiset ajatukset kiihoittaisivat hermojani. Päätin nyt lujasti pysyttää henkiset voimani kyllin joustavina voidakseni kestää kaiken ihmeellisen, tuli sitten mitä tuli. Yö kului. Nousin reippaasti, laskin kirjeet pöydälle, kohensin tulta, joka leimusi iloisesti, ja avasin Macaulayn teoksen. Jotensakin rauhallisesti luin lähemmäs puoli 12, jolloin heittäydyin vuoteelleni ja käskin palvelijani mennä huoneeseensa. Kielsin häntä sulkemasta väliovea ja käskin hänen pysytellä valveilla. Noin kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen tuntui minusta kuin olisi hyvin kylmä viima pyyhkäissyt poskiani. Ovi oikealla, joka johti eteiseen, näytti auenneen, mutta ei — kiinnihän se olikin. Käänsin katseeni vasemmalle, ja näin kuinka kynttiläni liekki liehui edestakaisin kuin vedossa. Samassa silmänräpäyksessä luisui kelloni, joka oli pöydällä, aivan revolverini vieressä, hiljaa, kuin näkymättömän käden kuljettamana ja katosi. Hyppäsin pystyyn, sieppasin toiseen käteen revolverini, toiseen miekkani, sillä en halunnut nähdä aseitteni menevän samaa tietä. Näin varustettuna etsin kelloani kaikkialta lattialta, mutta sitä vain ei missään näkynyt.
Nyt kuului kolme hidasta lyöntiä vuoteeni pääpuolesta.