— Tekö koputatte, herra? huusi palvelijani.
— En, ole varuillasi.
Nyt hypähti koira ylös, nosti korvansa pystyyn ja liikkui nopeasti edes ja takaisin. Se katsoi minua niin puhuvasti silmiin, että koko huomioni nyt kiintyi siihen. Äkkiä kohottausihe se hiljaa, joka karva pystyssä seisoi se liikkumattomana kuin kiinni naulattuna, silmissään hurja ilme. En joutanut kuitenkaan enää koiraani tarkastelemaan. Palvelijani ryntäsi huoneestaan.
Jos koskaan olen nähnyt kauhua ihmis-haahmossa, oli se tällä hetkellä. En olisi miestä tuntenut, jos hän olisi kadulla vastaani tullut, niin muuttuneet olivat hänen kasvonsa. Hän lensi ohitseni ja huusi äänellä, jonka tuskin uskoin hänen huuliltaan tulevan: "Juoskaa minkä voitte, hän on takanani."
Hän kiskasi eteiseen menevän oven auki ja kiiruhti pois. Seurasin häntä tahdottomasti, koetin häntä kutsua takaisin, mutta minusta välittämättä lennähti hän alas portaita pitäen tuskin käsipuusta kiinni, vetäisi alaoven auki ja — kuulin ainoastaan sen paukahtavan kiinni ja niin olin yksin kauhujen talossa.
Tunnustan hetkisen arvelleeni seurata palvelijaani, mutta ylpeys ja uteliaisuus pidättivät minua raukkamaisesta paosta. Menin jälleen huoneeseeni, suljin oven ja lähenin varovasti pientä huonetta, mutta en löytänyt minkäänlaista selitystä palvelijani kauhuun. Vieläkin kerran tutkin seinät, hakien salaovea, mutta ei pienintäkään merkkiä eikä rakoa näkynyt tapeteissa. Miten ihmeessä oli se, joka palvelijaani säikytti, oli se sitten mikä oli, päässyt sinne muuten kuin huoneeni kautta?
Menin huoneeseeni takaisin, suljin ja salpasin pienen huoneen oven, asetuin tulisijan luo seisomaan, odottaen mitä nyt tapahtuisi.
Nyt huomasin, kuinka koirani painautui huoneen nurkkaan ikäänkuin olisi se todella koettanut mennä seinän läpi. Menin koiraparkani viereen ja puhuttelin sitä, mutta se oli niin kauhun vallassa, vaahto suussa purren hampaitaan, että se olisi varmasti purrut minua, jos olisin siihen koskenut. Se ei näyttänyt minua tuntevan. Ainoastaan se, joka on jossain eläintarhassa nähnyt kaniini-paran käärmeen edessä painautuvan vapisevana nurkkaan, voi kuvitella koiraparkani hirveitä kauhuntuskia. Kun huomasin kaikki rauhoitus-yritykset turhiksi ja pelkäsin koiran kuolaa myrkylliseksi kuin vesikauhuisen, jätin sen siihen ja otin jälleen Macaulay-kirjan. Hetkisen kuluttua huomasin jotain olevan kynttilän ja kirjani välissä, sillä varjo lankesi lehdelle. Katsahdin ylös, ja näin jotain, jota minun on vaikea, tuskin mahdollista oikein kuvata. Edessäni oli jotain hämärää, joka itsestään muodostui ikäänkuin ilmasta, ja jolla oli hyvin epämääräiset ääriviivat. En voi sanoa sitä inhimilliseksi olennoksi, ja kuitenkin se hyvin paljon muistutti ihmistä tai oikeammin ihmisen varjoa. Kuta kauemmin katselin, sitä selvemmin näin valon ja varjon erottautuvan toisistaan ja haamun suuruus yhä kasvoi, kunnes sen yläosa ulottui kattoon saakka. Siihen tuijottaessani tunsin jääkylmän henkäyksen. Vaikka olisi jäävuori ollut edessäni, ei se olisi minua enemmän värisyttänyt eikä kylmemmästi hohtanut. Minun yhä tuijottaessani tuohon kauheaan, näytti minusta (vaikka en sitä tosin varmasti voi väittää), kuin näkisin kaksi silmää, jotka tuolta ylhäältä minua katsoivat. Hetkisen olisin ollut valmis väittämään silmät nähneeni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ne jo katosivat ja silloin näkyi kaksi sinertävää valonsädettä virtaavan hämärän läpi. Ne todellakin tulivat siitä paikasta, jossa äsken olin ollut silmät näkevinäni. Koetin puhua — ääntä en saanut.
Pelkäänkö? ajattelin itsekseni. En, pelkoa en tunne. Koetin nousta — mahdotonta — näkymätön voima pidätti minua. Outo tahto hallitsi minua, ikäänkuin tuli ja myrsky ovat ihmistä väkevämmät. Ja nyt, kun tämä ajatus minussa selvisi — sai minussa sellainen hämmästys vallan, etten voi sitä kuvailla. Ainoastaan ylpeyteni pidätti minua — ei suinkaan rohkeuteni. Hämmästystä tämä on, eikä pelkoa; — niin kauan kuin pidän tätä ainoastaan mielikuvitukseni luomana, ei minulla ole mitään hätää. Ojensin äkkiä käteni aseitani kohden, mutta silloin minua nykäistiin oudosti ja käteni vaipui alas. Ja nyt, jotta kaameus olisi täydellinen, alkoi kynttilän liekki pienentyä; se ei sammunut, mutta sen valo näytti pienenemistään pienenevän. Samaten kävi tulen pesässä ja hetkisen kuluttua vallitsi huoneessa täydellinen pimeys. Hätä, jonka tunsin ajatellessani olevani yksin pimeässä sen tuntemattoman kanssa, jonka voiman äsken niin hyvin olin kokenut, herätti vastavaikutuksen hermostossani. Kauhistus oli nyt tullut sille asteelle, että tulisin hulluksi ellen voittanut lumousta. Voitin sen. Sain äänenkäyttöni jälleen, vaikka se olikin kuin parkaisu. Muistan sanoneeni: "En pelkää, sieluni on syytön."
Samalla sain voimia nousta. Säkkipimeässä menin ikkunan luo — vedin verhot edestä ja avasin luukut — ainoa ajatukseni oli: valoa! Kun näin kuun rauhallisena, korkeana ja kirkkaana ylläni, tunsin sellaista iloa, että se korvasi minulle kaikki kauhut. Tuolla oli kuu, tuolla olivat aution, tyhjän kadun kaasuliekit. Käännyin taasen huoneeseen päin. Kuu valaisi heikosti ja ainoastaan osaksi sen pimeitä sopukoita, mutta siellä oli nyt kuitenkin valoa. Se epämääräinen joku oli kadonnut, ainoastaan synkkä tummuus, ikäänkuin varjon varjo, näkyi vastakkaisella seinällä. Katseeni sattui vanhaan pyöreään mahonkipöytään, jolla ei ollut mitään liinaa. Silloin tuli eräs käsi näkyviin ranteeseen saakka. Se näytti olevan lihaa ja verta kuin omani, mutta se oli vanhemman ihmisen — kuiva, ryppyinen ja pieni — naisen käsi. Se tarttui hiljaa molempiin pöydällä oleviin kirjeisiin — käsi sekä kirjeet katosivat. Taasen kuului uudistuvan sängynreunaa vastaan ne kolme lyöntiä, jotka olin kuullut ennenkuin tämä kummittelu alkoi. Kun kolina oli ohi, tärisi huone tuntuvasti, ja joka suunnalta sukeltausi esiin pieniä palloja, kuin kimaltelevia vesikuplia, kaiken värisiä, vihreitä, keltaisia, tulipunaisia ja taivaansinisiä. Ylös ja alas, tuonne, tänne, ylitse ja alitse, kuin pienet virvatulet liikkuivat kipinät hitaasti ja nopeasti, oikullisesti. Eräs tuoli alkoi liikkua (kuten ennen seurusteluhuoneessa alhaalla) ilman mitään näkyväistä apua hitaasti seinän luota eteenpäin ja pysähtyi vähän matkan päähän minusta pöydän ääreen. Äkkiä kasvoi tuolista ikäänkuin naisen haamu. Se oli niin selvä kuin elävä ihminen ja kuitenkin kalpea kuin ruumis. Ne olivat nuorekkaat, kauniit, mutta kummallisesti surulliset kasvot. Kaula ja olkapäät olivat paljaat, muu osa haamua oli valkoiseen vaippaan kääritty. Se silitteli kellertäviä, hartioille lankeavia hiuksiaan. Katseensa oli lakkaamatta oveenpäin suunnattuna, hän näytti kuuntelevan, vakoillen odottavan. Huoneen perällä olevan haamun varjo näytti tummemmalta ja vielä kerran olin näkevinäni palavat silmät, jotka ylhäältä tarkastelivat naisen haamua. Ovesta, vaikkei se auennutkaan, astui sisään aivan selvä, tuhkanharmaa, nuoren miehen haamu. Hänellä oli 18:nnen vuosisadan kuosien mukainen tai ainakin niitä muistuttava puku. Sekä miehen että naisen haamu, vaikkakin olivat aivan selvät, oli kuitenkin aineeton; niihin oli mahdoton tarttua kiinni, ne olivat haamuja, joissa oli jotain ristiriitaista, jotain toisiaan vastustelevaa. Molemmat olivat samalla sekä naurettavia että pelottavia vaivaloisesti pyntätyissä vanhanaikaisissa puvuissa, joiden pitsit, röyhelöt ja soljet olivat tehdyt aivan hovipukujen tarkkuudella. Tämän lisäksi tuli heidän aavemainen hiljaisuutensa ja kalmankalpea ulkomuotonsa. Siinä hetkessä, kun naisen haahmo tahtoi lähetä miehen haahmoa, irtautui varjomainen ilmiö seinästä ja kaikki kolme olivat hämäryyteen verhoutuneita. Niin, aamun ensi sarastuksessa näytti kuin olisivat molemmat olleet tuon varjohaamun vallassa, joka kohottausi heidän ylitsensä. Nyt ilmaantui verinen merkki naisen-haamun rintaan. Miehen haamu nojautui kummitus-miekkaansa vastaan, veri tulvi pitkin hänen röyhelyksiään ja pitsejään ja taasen nieli varjohaamu heidät ja he kaikki kolme katosivat. Taasen ilmaantuivat kirjavat, loistavat pallot, purjehtien, tulvehtien ja keinuen ympäri, ja lisääntyen yhä; niitten liikkeet tulivat yhä epämääräisemmiksi.