Tulisijan oikealla puolella olevan vaatesäiliön ovi aukesi ja aukosta astui esiin vanha nainen kirjeitä kädessään, samat kirjeet, jotka käsi tätä ennen oli ottanut pöydältä. Hänen jäljestään kaikui askeleita. Hän kääntyi kuulostaen ympäri, aukaisi sitten kirjeet ja näytti lukevan, mutta hänen olkansa ylitse katsoivat kalpeat kasvot, jotka näyttivät kuuluvan jollekin kauan sitten hukkuneelle. Ne olivat pöhöttyneet, kalvenneet ja vesiheinää riippui hänen märässä tukassaan. Naisen jalkojen juurella näkyi kuin kuollut ruumis ja sen vieressä vapisi kurja, likainen lapsi, jonka poskilla oli nälkäkuoleman merkit ja silmissä pelko ja vavistus. Ja kun tarkemmin aloin katsella vaimoa, katosivat rypyt ja viivat ja kasvot muuttuivat nuorekkaiksi, mutta vakaviksi, koviksi. Tuo mahtava varjohaamu liikkui taas eteenpäin ja kietoi kaikki kolme haamua varjoonsa kuten se äsken oli verhonnut ne kaksi. Mitään muuta ei jäänyt näkyviin kuin tuo varjohaamu, jota lakkaamatta tarkastin; näin siinä taas kaksi silmää, ilkeätä käärmeensilmää kiiluvan. Ja valopallot nousivat ja laskivat ja kiitivät epätasaisesti ja hurjasti virvaratojaan keskellä kalpenevaa kuun valoa, ja palloista tuli esiin kuin munankuorista ilkeitä matoja, verettömiä ja inhoittavia katsella. Voin verrata niitä ainoastaan elukoihin, joita näkee vesipisarassa mikroskoopin alla; läpinäkyviä olentoja, notkeita, liikkuvia, toinen toistaan ajavia, niellen toinen toisiansa. Äärettömän pieniä olioita, jotka kuitenkin saattoi nähdä paljaalla silmällä. Niiden rata oli määräämätön, ne lähenivät minua yhä nopeammin ja aina taajemmissa joukoissa sekä hyppivät oikean käsivarteni ylitse, jonka pidin tietämättäni ojennettuna kuin valmiina suojaamaan itseäni ilkeiltä otuksilta. Monesti kosketti minua joku, mutta se ei tullut heistä, näkymättömät kädet tyrkkäsivät minua. Kerran tunsin jääkylmien, ohuitten sormien otteen kurkullani. Ymmärsin aivan selvästi, että olin hengenvaarassa, jos pelkoni saisi vallan. Sen tähden keskitin kaiken voimani yhteen ainoaan — rautaisella tahdonvoimalla noita vihollisvoimia vastustamaan. Käänsin kasvoni varjohaamusta pois ja varsinkin noista kauheista käärmeensilmistä, jotka nyt olivat selvään näkyvissä. Tiesin varmasti, että niissä, eikä missään muualla ympärilläni, oli niin voimakas paha tahto, että se pystyi murtamaan minun tahtoni. Heikko aamunsarastus alkoi punoittaa kun tulipalon läheisyydessä ja nuo pienet madot sukeltausivat kuin palavan liekin sisään. Taasen tärisi koko huone, taasen kuului kolme kolkutusta. Epämääräinen varjohaamu verhosi taasen kaiken, ikäänkuin siitä olisi kaikki lähtenyt ja siihen kaiken täytyi palata.
Kun hämärä haihtui, oli myös varjohaamu kadonnut, ja yhtä hitaasti kuin kynttilöistä tulet olivat sammuneet, syttyivät ne jälleen, samaten myös tuli uuniin. Koko huone oli tuossa niin rauhallisena kuin ei siinä ikänä mitään outoa olisi tapahtunutkaan. Molemmat ovet olivat lujasti lukitut, myös palvelijanhuoneen ovi oli kiinni. Koira makasi samassa nurkassa, johon se niin suonenvedontapaisesti oli painautunut. Kutsuin sitä — se ei liikahtanut, menin likemmäksi — eläinparka oli kuollut. Silmät olivat pullistuneet päästä, kieli riippui ulkona ja turpa oli vaahdossa. Otin sen syliini, koetin tulen edessä herätellä sitä eloon — mahdotonta. Suruni lemmikkini kadottamisesta oli sitä suurempi, koska en voinut olla vapaa omantunnon tuskista. Minun täytyi syyttää itseäni sen kuolemaan syypääksi, sillä en voinut muuta otaksua kun että se kuoli kauhusta. Mutta kuinka hämmästyinkään nähdessäni, että sillä oli niska poikki, sillä kun lähemmin tarkastin, huomasin sen kaulanikamien vääntyneen irti selkärangasta. Eiköhän se ollut tapahtunut pimeässä ja samallaisen käden kautta kuin minunkin oli? Eiköhän inhimilliset voimat sittenkin olleet koko ajan vaikuttaneet tapahtumiin tässä huoneessa? Monta syytä näytti olevan tähän otaksumiseen. Todistaa en sitä voi, voin ainoastaan yksinkertaisesti kertoa mitä omilla silmilläni näin. Lukija voi itse tehdä omat johtopäätöksensä.
Päivän nousuun saakka ei mitään enää tapahtunut. Ensimäisen auringonsäteen esiin pilkistäessä jätin kummitustalon. Ennenkuin lähdin, kävin kerran vielä siinä pienessä, tyhjässä huoneessa, josta ei ole uloskäytävää, ja jossa olin palvelijani kera vankina. En voinut olla ajattelematta, että sillä voimalla, joka kaiken kauhun oli saanut aikaan, oli sijansa juuri tuossa pienessä huoneessa. Vaikkakin menin sinne nyt selvällä päivällä ja aurinko kirkkaasti loisti likaisten ikkunaruutujen lävitse, valtasi minut jälleen yön kauhu. En voinut pakottaa itseäni olemaan siellä enempää kuin noin puoli minuuttia. Menin portaita alas ja taasen kuulin edelläni askeleita; ja kun suljin oven, olin kuulevinani hiljaista naurua.
Menin kotiin. Otaksuin sieltä löytäväni karkuripalvelijani, mutta hän ei ollut sinne palannut. Seuraavinakaan päivinä en hänestä mitään kuullut, kunnes vihdoin sain häneltä Liverpoolista seuraavan kirjeen: "Kunnioitettavin herra, pyydän nöyrimmin teiltä anteeksi, vaikka tuskin voin toivoa että pidätte minua sen arvoisena, olkoonpa että tekin — mistä taivas kuitenkin lie teitä varjellut — näitte sen mitä minä näin. Minusta tuntuu että vuosia kuluu, ennenkuin pääsen entiselleni. En enää kelpaa palvelijaksi, siitä ei ole epäilemistäkään, sentähden matkustan lankoni luo Melbourneen. Huomenna laiva lähtee. Mahdollisesti rauhoitun jälleen tällä pitkällä matkalla. Kymmenenkin kertaa päivässä hätkähdän ja joka jäseneni vapisee; minusta tuntuu niinkuin tuo olisi yhä takanani. Pyydän teitä nöyrimmin, arvoisa herra, lähettämään kaikki sinne jääneet tavarani ja loput palkastani äidilleni Walworthiin. — Johan tietää hänen osoitteensa."
Kirje loppui monilla anteeksi pyynnöillä sekä yksityiskohtaisilla selityksillä asioista, jotka koskivat hänen palvelustaan.
Varmaankin lienee monelle tämä pako Australiaan todistuksena siitä, että tämä mies oli tavalla tai toisella petollisessa yhteydessä yön tapahtumien kanssa. En väitä näitä otaksumisia vastaan, mutta luulen kuitenkin, että ne ovat suurimmalle osalle helpoimpana selityksenä näihin yliluonnollisiin asioihin.
Illalla palasin jälleen kummituspaikalle hakemaan tavaroitani ja koiraparkani ruumista. Ei minua silloin mikään häirinnyt, eikä mitään outoa sattunut, paitsi että portaita noustessani ja laskeutuessani kuulin jälleen askeleiden sipsuttavan edelläni.
Lähdettyäni talosta menin herra J:n luo ja tapasin hänet kotoa. Annoin avaimen hänelle takaisin, vakuuttaen että uteliaisuuteni oli täydellisesti tyydytetty. Rupesin juuri kertomaan hänelle, mitä oli tapahtunut, kun hän keskeytti minut ja sanoi kohteliaasti, että hän oli kadottanut kaiken mielenkiinnon salaisuuteen, jonka perille ei kuitenkaan koskaan pääsisi. Siitä huolimatta päätin ainakin kertoa kirjeistä, jotka olin lukenut, sekä niitten kummallisesta katoamisesta ja kysyin häneltä, luuliko hän niitten olevan osoitettuja äsken kuolleelle talonhoitajattarelle; eiköhän hänen elämästään löytäisi vastausta niihin hämäriin otaksumiin, joihin kirjeissä viitattiin?
J. näytti hämmästyneeltä ja hetkisen mietittyään sanoi hän: En tiedä paljoa tuon vaimon entisistä elämänvaiheista, ainoastaan sen, että hän on ollut perheeni tuttu. Kuitenkin herätätte muistooni jotain hänelle epäedullista. Tahdon ottaa asiasta selkoa ja aikanaan kertoa teille tulokset. Mutta jos hän olisikin johonkin rikokseen syypää ja me uskoisimme siihen, että olennon, joka on täällä maan päällä ollut jonkun selvittämättömän rikoksen tekijänä tai uhrina, täytyisi palata ja rauhattomana haamuna käyskennellä sillä paikalla jossa rikos on tapahtunut, niin täytyy minun vastata tähän, että talossa kuului kolinaa ja näkyi outoja näkyjä jo ennenkuin tämä vanhus siellä kuoli. Te hymyilette, mitä tahdotte sanoa?
— Luulen että jos pääsemme asiasta selville, huomaamme kyllä inhimillisten olentojen vaikutusta näissä tapahtumissa.