Marguerite oli usein hyvänluontoisella halveksimisella, jolla hän viime aikoina oli kohdellut miestään, pilkannut häntä yksityishuoneen salaperäisyydestä. Nauraen hän oli aina sanonut, että Percy ankarasti pidätti kaikki uteliaat silmät poissa pyhäköstään peläten niiden huomaavan, miten vähän sen neljän seinän sisällä työtä tehtiin. Mukava nojatuoli Percyn suloista uinailua varten oli epäilemättä sen huomattavin huonekalu.
Sellaista Marguerite mietti mielessään loistavan kauniina lokakuuaamuna antaessaan katseensa liukua pitkin käytävää. Frank oli hyvin touhuissaan isäntänsä huoneustossa, sillä melkein kaikki ovet olivat selällään. Työhuoneen ovi oli myöskin auki.
Palava lapsellinen uteliaisuus kurkistaa Percyn pyhäkköön valtasi Margueriten äkkiä. Kielto ei tietystikään koskenut häntä, eikähän Frank voinut vastustaa talon emäntää. Hän toivoi kamaripalvelijan puuhaavan muissa huoneissa siten saadakseen itse tilaisuuden pieneen salaiseen tirkistysmatkaan kenenkään häiritsemättä.
Varovasti varpaillaan hiipi hän porrastaitteen yli vavisten kiihoituksesta ja uteliaisuudesta. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle omituisesti hämillään ja aivan kykenemättömänä päättämään.
Ovi oli raollaan eikä hän voinut nähdä huoneeseen. Hän työnsi sen auki kuin koetteeksi. Ei kuulunut mitään. Nähtävästi Frank ei ollut siellä ja hän astui rohkeasti sisään.
Hämmästys valtasi hänet nähdessään huoneen tavattoman yksinkertaisuuden: tummat raskaat verhot, jykevät tammiset huonekalut, seinällä pari karttaa, jotka eivät suinkaan muistuttaneet velttoa kaupunkilaisherraa, kilpa-ajohuijaria, muotikeikaria. Ne ominaisuudethan olivat sir Percyn ulkonaiset tunnusmerkit.
Siellä ei näkynyt merkkiäkään kiireisestä lähdöstä. Kaikki oli paikoillaan, ei paperipalaakaan lattialle heitettynä eikä ainoakaan laatikko ollut auki. Verhot olivat syrjään vedetyt ja avonaisesta ikkunasta virtasi raitis aamuilma sisään.
Vastapäätä ikkunaa aivan keskellä huonetta oli jykevä konttoripulpetti, joka näytti sangen käytetyltä. Vasemmanpuoleisella seinällä komeissa kehyksissä riippui melkein lattiasta katoon ulottuva, erinomaisen hyvin maalattu naisen kokokuva. Taulun kulmassa oli Boucherin nimi. Kuva esitti Percyn äitiä.
Marguerite tiesi hyvin vähän hänestä, ainoastaan sen, että hän oli kuollut ulkomailla sekä henkisesti että ruumiillisesti sairaana Percyn vielä poikasena ollessa. Hän oli varmaankin ollut kaunis silloin, kun Boucher maalasi hänet. Kun Marguerite katseli kuvaa, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen pojan muistuttavan tavattomasti äitiänsä. Samallainen matala, kulmikas otsa, jota paksu, vaalea ja sileä tukka ympäröi; samallaiset, jotensakin veltot silmät lujapiirteisten kulmien alla. Niissä oli samallainen velttouteen kätketty voimakas ilme, samallainen salaperäinen kiihko, joka usein nähtiin Percyn kasvoilla ennen hänen naimisiinmenoaan, kun hän seisoi miehensä vieressä jutellen äänensä värähdellessä.
Marguerite tarkasteli kuvaa, sillä se oli hänestä mielenkiintoinen, sitten hän taas kääntyi katselemaan jykevää pulpettia. Sen peitti suuri joukko papereita, jotka olivat siististi merkityt ja sidotut sekä näyttivät hyvin järjestetyiltä laskuilta ja kuiteilta. Marguerite ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi eikä ollut pitänyt tiedustelun arvoisenakaan kysellä, miten sir Percy, jota koko maailma luuli aivan järjettömäksi, hallitsi suunnatonta, isältä perittyä omaisuuttaan.