»Mutta missä hän nyt on? — Tiedättekö?» kyseli Marguerite udellen ja asettaen sievän valkoisen kätösensä miehen sinisen puseron hihalle.
»Hän meni hakemaan hevosta», vastasi Brogard lyhyesti, kun Marguerite ynseästi vetäisi takaisin kauniin kätensä, jonka suutelemisesta prinssitkin ylpeilivät. »Mihin aikaan hän lähti?»
Mutta Brogard oli nähtävästi kyllästynyt kysymyksiin. Hänen mielestään ei ollut sopivaa, että hiton ylimykset ahdistivat kysymyksillään kansalaista — joka oli kaikkien kanssa tasa-arvoinen — vaikka kyselijät olivatkin rikkaita englantilaisia. Tietenkin oli sopivampaa, että hänen vasta saavutettu arvokkuutensa esiintyi niin töykeänä kuin mahdollista; ystävällinen vastaus kohteliaisiin kysymyksiin oli vain palvelevaisuuden varma merkki.
»En tiedä», vastasi hän nyrpeästi »Olen sanonut tarpeeksi, nähkääs ylimykset! — — Hän saapui tänään. Tilasi illallista. Meni ulos. — Tulee takaisiin. Kas niin!»
Näin todistaen kansalaisella ja vapaalla miehellä olevan oikeuden käyttäytyä niin epäkohteliaasti kuin suinkin Brogard kompuroi huoneesta paukauttaen oven perässään kiinni.
XXIII LUKU
Toiveita.
»Rouva!» lausui sir Andrew huomatessaan Margueriten haluavan kutsua tylyn miehen takaisin, »mielestäni olisi paras antaa hänen olla. Me emme pääse hänestä sen enemmän selville ja herättäisimme vain hänen epäluuloansa. Eikähän sitä koskaan tiedä, millaisia urkkijoita tällaisissa jumalattomissa paikoissa vainuilee.»
»Mitä se minuun koskee? Tiedänhän mieheni olevan pelastetun ja tapaan hänet tuossa tuokiossa!»
»Sh!» kuiskasi sir Andrew teeskentelemättömän säikähtyneenä, sillä Marguerite puhui aivan ääneensä riemastuksissaan, »Ranskassa on seinilläkin korvat tällaisena aikana.»