lauloi ääni entistään iloisemmin. Tuossa tuokiossa ovi lennähti auki ja kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessal
Marguerite ei nähnyt ovea. Hän pidätti hengitystään koettaen kuvitella mitä tapahtui.
Huoneeseen astuessaan huomasi Percy Blakeney tietystikin papin pöydässä. Hänen neuvottomuutensa kesti vain jonkun sekunnin, ja Marguerite näki hänen pitkän olentonsa heti astelevan huoneen toiselle puolelle huutaen kovalla äänellä ja reippaasti:
»Halloo, siellä! eikö ketään? Missä Brogard-houkka on?»
Hän oli puettu komeaan takkiin ja ratsastustamineisiin, jotka Marguerite oli nähnyt hänen päällään heidän viimeksi tavatessaan Richmondissa monta tuntia sitten. Niinkuin ainakin oli koko hänen asunsa moitteeton: hienoa ja kaunista pitsiä kaulassa ja hihansuissa kuin kimaltelevaa hämähäkin verkkoa, kädet hennot ja valkoiset, vaalea tukkansa huolellisesti harjattu ja monokli keikarimaisesti silmälle painettuna. Paroni sir Percy olisi voinut yhtä hyvin sillä hetkellä olla matkalla Walesin prinssin puutarhakutsuihin, kuin tahallansa pistää päänsä ansaan, jonka hänen verivihollisensa oli virittänyt.
Hän pysähtyi hetkeksi keskelle lattiaa, jollaikaa Marguerite aivan kauhun lamauttamana tuskin saattoi hengittää.
Jok'ikinen hetki odotti hän Chauvelinin antavan sotamiehilleen lähestymismerkin. Silloin hän aikoi rientää alas ja auttaa Percyä lunastamaan henkensä kalliista hinnasta, Percyn siinä seistessä miellyttävän tietämättömänä oli Marguerite huudahtaa hänelle:
»Percy, pakene! — tuo on verivihollisesi! -— pakene, ennenkuin on myöhäistä!»
Mutta ei ollut aikaa edes siihen, sillä samassa Blakeney astui verkalleen pöydän luo ja taputti iloisesti pappia hartioille sanoen omalla pitkäveteisen teeskentelevällä tavallaan:
»Hitto vieköön! — — hm — — herra Chauvelin! — — En tosiaankaan luullut tapaavani teitä täällä.»