Jäljillä.
Hetkeäkään Marguerite Blakeney ei epäröinyt. Viimeisetkin äänet Chat Gris'n läheisyydessä olivat häipyneet yön hiljaisuuteen. Hän oli kuullut Desgas'n jakelevan määräyksiä miehilleen ja sitten poistuvan linnoitukseen päin saadakseen sieltä kaksitoistamiehisen apujoukon. Arveltiin ettei kuusi miestä saanut kiinni neuvokasta englantilaista, jonka kekseliäisyys oli vaarallisempi kuin hänen urhoollisuutensa ja kestävyytensä.
Muutamia minuutteja myöhemmin kuuli hän taaskin juutalaisen käheän äänen ärjyvän konilleen, sitten pyörien räminää ja huojuvien kärryjen kolinaa epätasaisella tiellä.
Majatalossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Brogard ja hänen vaimonsa eivät olleet Chauvelinin pelosta osoittaneet elonmerkkiäkään. He toivoivat olevansa aivan unohduksissa ja joka tapauksessa halusivat pysyä näkymättömissä. Marguerite ei edes kuullut heidän tavallisia sadatuksiaankaan.
Hän odotti vielä hetkisen, sitten hän laskeutui hiljaa horjuvia portaita alas, kietoi tumman takkinsa ympärilleen ja pujahti huoneesta.
Yö oli sangen pimeä, mutta ei kumminkaan niin pimeä, ettei häntä voinut nähdä. Hän kuunteli tarkkaan edellä vierivien rattaiden räminää ja kulki tien varjoisaa reunaa, jotteivät Desgas'n miehet saapuessaan huomaisi häntä eivätkä myöskään vartijat, joiden hän arveli olevan vahtivuorossaan.
Siten hänen väsyttävän matkansa viimeinen vaikeus alkoi: jalkaisin, yksin, keskellä yötä. Lähes yhdeksän mailia Miqueloniin ja sitten edelleen ukko Blanchard’in töllille; olipa turmiopaikka missä tahansa, vaikkapa vaivalloisten teidenkin päässä: siitä hän ei välittänyt.
Juutalaisen koni ei kulkenut nopeasti, ja vaikka Marguerite oli henkisesti väsynyt ja hermot jännittyneet, tiesi hän voivansa kulkea yhtä nopeasti kuin sekin mäkisellä tiellä, jossa nääntyvän eläinraukan täytyi antaa usein pitkät ajat levätä. Tie oli jonkun matkaa merestä, sen molemmin puolin kasvoi pensaita ja vaivaispuita, joissa oli vähän kuihtuneita lehtiä siellä täällä. Niiden etelään kääntyneet oksat näyttivät pimeässä aavemaisilta, kankeilta hiussuortuvilta, joita tuuli alituiseen heilutteli.
Onneksi kuu ei halunnut kurkistaa pilvien lomitse, ja Marguerite kulkien pensaiden varjossa tienvierustaa ei voinut ollenkaan nähdä eteensä. Kaikki oli niin hiljaista, vain kaukaa, hyvin kaukaa kuului etäällä olevan meren aaltoileminen niinkuin pitkä, hiljainen vaikeroiminen.
Ilmassa tuntui voimakasta merentuoksua. Oltuaan kauan toimettomana pahanhajuisessa ja likaisessa ravintolassa olisi Marguerite nauttinut syysyön suloisesta raittiudesta ja kaukaisten laineiden surunvoittoisesta kohinasta; hän olisi iloinnut yksinäisen paikan rauhallisessa hiljaisuudessa, jota ainoastaan silloin tällöin kirkuvan lokin valittava ääni ja rattaiden räminä etäämpää tieltä häiritsi; olisi nauttinut viileästä ilmasta ja luonnon rauhallisesta äärettömyydestä autiolla rannikolla; mutta hirveät aavistukset särkivät hänen sydäntään, sillä hän ikävöi hyvin rakkaaksi käyneen henkilön luo.