Hän ei voinut kulkea kompastumatta nurmettuneella tienvierustalla; oli epävarmaa kulkea keskellä tietä ja vaikea pysyä perässäkin savisella, viertävällä reunalla. Hänen mielestään oli paras pysytellä etäämpänä ajajista. Oli niin hiljaisia, että saattoi hyvin suunnata kulkunsa rattaiden räminän mukaan.
Kuolon hiljaisuus vallitsi. Taakse jäivät jo Calais’n himmeät valot, ja tien varrella ei näkynyt merkkiäkään ihmisasutuksesta, ei edes kalastajan tahi metsänhakkaajan majaakaan. Kaukana oikealla oli jyrkkä kallionreunama, sen alla kivinen rannikko, josta vasten alituinen nousuvesi kohisi. Ja edellä rämisivät rattaat, joilla armoton vihollinen läheni voittoaan.
Marguerite olisi halunnut tietää millä rannikon kohdalla sir Percy sillä hetkellä oli. Ei varmaankaan hyvin kaukana, sillä hän oli lähtenyt vain neljännestuntia ennen Chauveliniä. Tiesiköhän Percy, että Ranskan viileän rannikon kolkassa urkkijat vaanivat innokkaasti pitkää miestä saadakseen seurata hänen jälkiään sinne, missä epäluulottomat ystävät häntä odottivat ja saadakseen siellä vihdoinkin saartaa heidät kaikki.
Chauvelin täristen ja hytkytellen edellä juutalaisen rattailla hautoi mielessään suloisia toiveita. Hän hieroi käsiään tyytyväisesti ajatellessaan levittämäänsä verkkoa, josta kaikkialla läsnäoleva ja uskalias englantilainen ei edes voinut toivoakaan pujahtavansa pakoon. Ajan vieriessä edelleen ja juutalaisen hitaasti ja varmasti ajaessa pimeällä tiellä toivoi hän yhä enemmän salaperäisen Tulipunaisen neilikan kiihoittavan metsästyksen vihdoinkin lähenevän suuremmoista loppuaan.
Uskaliaan suunnittelijan vangitseminen oli muodostuva Chauvelinin kunniaseppeleen kauneimmaksi lehdeksi. Vangittuna juuri sillä hetkellä, jolloin hän auttoi ja yllytti pettureita Ranskan tasavaltaa vastaan, ei englantilainen voinut vaatia apua kotimaastaankaan. Kaikissa tapauksissa Chauvelin oli varmaankin huolehtinut siitä, että kaikki puolustushankkeet tapahtuivat liian myöhään.
Hetkeäkään Chauvelin ei tuntenut omantunnon soimausta siitä hirveästä tilasta, johon hän oli saattanut onnettoman, tietämättään miehensä pettäneen naisen. Itse asiassa Chauvelin oli lakannut Margueritea ajattelemasta. Hän oli ollut vain tarpeellinen väline, siinä kaikki.
Juutalaisen laiha koni juosta hölkytteli hyvin laiskasti ja ajajan täytyi antaa sen tuon tuostakin levätä.
»Onko vielä pitkältä Miqueloniin?» kysyi Chauvelin toistamiseen.
»Tiedän ylhäisyytenne, ei hyvin pitkältä», kuului juutalaisen rauhallinen vastaus.
»Emme ole vielä saavuttaneet ystäväämme avutonna tiepuolessa», huomautti Chauvelin ivallisesti.