Pako
Marguerite kuunteli — hölmistyneenä — neljän miehen varmoja, kiireesti eteneviä askelia.
Luonto oli niin hiljaa, että hän siinä korva maata vasten maatessaan selvästi eroitti miesten astunnan aina heidän valtatielle kääntymiseensä asti. Pian hevoskonin liikkaava käynti ja vanhojen kärryjen räminäkin kuuluivat vain vienon kaiun tavoin ilmoittaen vihollisen olevan melkein mailin päässä. Hän ei itsekään tiennyt, kuinka kauan hän siinä makasi, sillä hän ei kyennyt seuraamaan edes ajan kulkuakaan. Uneksien hän vain katseli kuuvaloista taivasta ja kuunteli aaltojen yksitoikkoista vierintää.
Meren virkistävä tuoksu oli kuin jumalien juomaa hänen väsyneelle ruumiilleen, autioiden kallioiden äänettömyys oli kuin hiljaista unta. Hän tajusi vain rajatonta, sietämättömän epävarmaa kidutusta.
Hän ei tiennyt, oliko Percy sillä hetkellä tasavallan sotilasten käsissä — niinkuin hän itsekin — kärsien ilkeän vihollisensa pilkkaa. Hän ei myöskään tiennyt, jäikö Armand'in hengetön ruumis makaamaan tölliin vai jonnekin muualle, kun Percy pakeni ja sai varmaankin kuulla vaimonsa neuvoneen verikoirat Armand'in ja tämän ystävien kimppuun.
Loppuun väsyneen Margueriten tuskat olivat niin suuret, että hän salaa toivoi uupuneen olentonsa saavan levätä siinä ikuisesti kaiken levottomuuden, kiihoituksen ja viime päivien seikkailujen jälkeen — siinä, sinisen taivaan alla, meren pauhun kuuluessa ja viihdyttävän syystuulen kuiskaillessa hänelle viimeistä kehtolaulua. Oli niin yksinäistä, niin hiljaista kuin unelmien maissa. Kauas vierineiden rattaiden viimeinen vieno kaikukin oli jo aikoja sitten häipynyt matkojen päähän.
Yhtäkkiä — — ääni — — niin outo, ettei varmaankaan näillä Ranskan autioilla kallioilla oltu sellaista ennen kuultu, katkaisi rannikon hiljaisen juhlallisuuden.
Ääni oli niin vieras, että lauhkea tuulikin hiljentyi suhisemasta, pienet kivet lakkasivat vierimästä jyrkännettä alas. Niin outo, että Marguerite, väsynyt ja lamassa kun oli, arveli lähestyvästä kuolemasta johtuvan laupiaan tunnottomuuden petkuttavan häntä lumoavilla kepposillaan.
Outo ääni lausui aito brittiläisellä varmuudella: »Saakeli soikoon!»
Lokitkin heräsivät pesissään katsellen hämmästyneinä ympärilleen; yksinäinen etäällä oleva pöllö alkoi sydän öisen huuhkamisensa, korkeat jyrkänteet näyttivät ylevän uhkaavilta näiden tavattoman outojen, jumalattomien sanojen kaikuessa.