Marguerite ei uskonut korviaan. Puoleksi kohoten maasta käsivarsiensa varassa jännitti hän kaikki voimansa nähdäkseen ja kuullakseen sekä käsittääkseen jumalattomien sanojen merkityksen.
Kaikkialla taaskin muutamien sekuntien äänettömyys; hiljaisuus valtasi uudelleen suuren yksinäisen äärettömyyden.
Sitten Marguerite, joka oli kuunnellut huumaantuneena, joka oli luullut uneksivansa vilpoisan, puoleensavetävän ja kuuvaloisen taivaan alla, kuuli taaskin jotain. Sillä kertaa hänen sydämensä lyönti pysähtyi, silmät suurina hän katseli ympärilleen uskaltamatta luottaa kuuloonsa.
»Hitto vieköön! mutta olisin sentään toivonut, etteivät saakelin veitikat olisi lyöneet niin kovasti!»
Sillä kertaa ei erehdys enää ollut mahdollinen. Ainoastaan eräät aito brittiläiset huulet saattoivat lausua mainitut sanat omalla unisella, pitkäveteisellä ja teeskennellyllä tavallaan.
»Saakeli soikoon!» kertasi sama brittiläinen ääni painokkaasti. »Tuhat tulimmaista! mutta olenhan voimaton kuin rotta!»
Siinä silmänräpäyksessä hypähti Marguerite pystyyn.
Näkikö hän unta? Olivatko nuo isot kalliot paratiisin portit? Oliko tuulen tuoksuva henkäys enkelien siipien suhinaa, joka toi hänelle viestin taivaallisesta riemusta suurten kärsimysten jälkeen tahi — voimatonna ja sairaana — oliko hän mielipuolisuuden uhri?
Hän kuunteli taaskin ja eroitti uudelleen samat vilpittömällä brittiläiskielellä lausutut jumalattomat sanat, joilla ei ollut tutuistakaan yhtäläisyyttä paratiisimaisen kuiskailun tai enkelien siipien suhinan kanssa.
Hän katseli kiihkeästi ympäröiville kallioille, yksinäiselle töllille, kauas ulottuvalle rannikolle. Jossakin siellä, yläpuolella tai alapuolella, vierinkivien takana tahi kalliohalkeamassa, mutta kuitenkin hänen ikävöivien, kuumeisten silmiensä näköpiirin ulkopuolella täytyi sanojen lausujan olla, henkilön, joka ennen oli häntä hermostuttanut, mutta joka nyt oli tekevä hänestä Europan onnellisimman naisen. Mutta hän ei vain tiennyt, mistä ääni kuului.