»Percy! Percy!» huusi hän hurjistuneesti toivon ja epätoivon kiduttamana, »olen täällä! Tule luokseni! Missä olet? Percy! Percy! — —»
»Rakkaani, on sangen hyvä, että kutsut minua!» sanoi sama uninen, pitkäveteinen ääni, »mutta hitto vieköön, en voi tulla luoksesi: nuo saakelin sammakonsyöjät sitoivat minut kuin hanhenpaistin ja olen yhtä voimaton kuin hiiri. — — En pääse mihinkään.»
Vieläkin Marguerite oli ymmällä. Hän ei käsittänyt muutamaan hetkeen, mistä ääni tuli, niin venyttävä, niin rakas, mutta voi! se sointui niin merkillisen heikolta ja kärsineeltä. Ei ketään näkynyt — — paitsi tuo kallio — —
Suuri Jumala! — — juutalainen! — — Oliko hän hullu vai näkikö unta? — —
Mies oli selin kalpeaan kuuvaloon, puoleksi ryömien koetti hän turhaan kohottautua kovaan sidottujen käsiensä varassa. Marguerite juoksi hänen luokseen, otti hänen päänsä käsiinsä — — ja katsoi suoraan sinisiin hyväntahtoiseen silmäpariin, jotka näyttivät hiukan veitikkamaisilta loistaen kamalassa ja ruhjoutuneessa juutalaisnaamassa.
»Percy! — — Percy! — — mieheni!» läähätti hän voimatonna suuressa ilossaan. »Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!»
»Kas niin, rakkaani», vastasi Percy hyväntahtoisesti, »me saamme kumpikin kiittää tuossa tuokiossa, jos vain luulet voivasi irrottaa nämä hiton nuorat ja päästää minut tästä epämukavasta asennosta.»
Margueritella ei ollut veistä, sormet olivat tunnottomat ja voimattomat, mutta hän ryhtyi hampaillaan työhön suurten kyynelten tippuessa hänen silmistään miehensä köytetyille, viheliäisille käsille.
»Tuhat tulimmaisia!» sanoi sir Percy, kun viimein Margueriten hurjasti ponnistaessa nuorat alkoivat irtautua, »mutta tahtoisinpa mielelläni tietää, onko kukaan englantilainen herrasmies ennen sallinut saakelin ulkolaisten piestä itseään ollenkaan yrittämättä antaa takaisin samalla mitalla.»
Saattoi nähdä hänen olevan uupuneen pelkistä ruumiillisista kärsimyksistä, ja kun nuora vihdoinkin saatiin irti, vaipui hän kasana kalliolle.