Marguerite katseli toivottomana ympärilleen.
»Voi! kunpa saisi pisarankaan vettä tältä kamalalta rannikolta!» huudahti hän tuskaisena nähdessään miehensä taaskin tainnoksiin vaipumaisillaan..
»Ei rakkaani», mutisi hän hyväntahtoisesti hymyillen, »omasta puolestani ottaisin mieluummin pisaran hyvää ranskalaista konjakkia! Jos tahtoisit pistää kätesi tämän vanhan likaisen takin taskuun, löydät sieltä taskumattini. — — Hitto vieköön pääseeköhän tässä kääntymäänkään!»
Otettuaan kulauksen konjakkia, pakoitti hän Margueritenkin tekemään samoin.
»Kas niin, nyt tuntuu paljon paremmalta! Niin, pieni ystäväni!» sanoi hän huokaisten tyytyväisesi. »Ho –hoi — jaa! mutta kylläpä se oli aika yllätys paroni sir Percy Blakeneylle, että hänen vaimonsa erehtymättä löysi miehensä hoidettavakseen!» lisäsi hän pyyhkäisten leukaansa kädellään, »partani on ollut ajamatta melkein parikymmentä tuntia. Varmaankin olen inhoittavannäköinen. Mitä näihin kiharoihin tulee — —»
Ja nauraen hän riisui rumentavan tekotukan ja irtokiharat päästään sekä ojensi pitkät säärensä, jotka monen tunnin epämukavasta asennosta olivat aivan herpaantuneet. Sitten hän kumartui sekä katseli kauan ja tutkivasti vaimonsa sinisiin silmiin.
»Percy», kuiskasi Marguerite sirojen kasvojensa ja kaulansa punastuessa, »jos vain tietäisit — —»
»Kyllä tiedän, rakas — — kaikki», vastasi hän hyvin lempeästi.
»Voitko koskaan antaa anteeksi?»
»Eihän minulla, armaani, ole mitään anteeksiannettavaa; sinun sankaruutesi ja rakkautesi, joita minä valitettavasti niin vähän ansaitsen, ovat runsain mitoin sovittaneet tanssiaisissa tapahtuneen onnettomuuden.»