Käsikoukkua Marguerite johti veljensä rantakallioita kohden.
»Puoli tuntia!» sanoi hän huolissaan katsellen merelle, »puolen tunnin perästä sinä, Armand, olet etäällä luotani.
»Voi, en saata uskoa sinun lähtevän, rakas veljeni! Nämä muutamat päivät Percyn poissaollessa ja saadessani pitää sinut vain itselleni ovat kiitäneet unen tavoin.»
»Enhän minä mene kauaksi», sanoi nuori mies lempeästi, »kapean kanaalin poikki vain — muutamia mailia maamatkaa — voinhan pian palata —»
»Armand, eihän matka mitään merkitse — mutta se hirveä Pariisi — — juuri nyt — —»
He olivat saapuneet rantakallion reunalle. Lauhkea merituuli heilutteli Margueriten hiuksia vasten kasvoja ja kepeän pitsikaulurin päät kiertyivät hänen ympärilleen niinkuin valkoiset luikertelevat käärmeet. Hänen katseensa koetti tunkeutua etäälle, jossa Ranskan rannikko häämöitti: heltymättömän ja julman Ranskan, joka vaati jaloimpien poikiensa veren.
»Marguerite, meidän oma ihana, maamme!» sanoi Armand aavistaen sisarensa ajatukset.
»Armand, he menevät liian pitkälle», sanoi Marguerite kiihkoisasti. »Sinä olet tasavaltalainen niinkuin minäkin — meillä on samallaiset mielipiteet, yhtä suuri vapauden- ja tasa-arvoisuuden innostus molemmilla — — mutta sinunkin on myönnettävä heidän menevän liian pitkälle — —.»
»Sh!» sanoi Armand vaistomaisesti ja alati silmäillen ympärilleen.
»Voi, sinua! mielestäsi on jo näiden asioiden pelkkä puhuminenkin uskallettua — täällä Englannissa!» Marguerite tarttui veljeensä niin kiihkeästi kuin äiti lapseensa. »Armand, älä lähde!» rukoili hän; »älä mene takaisin! Mitä teen, jos — — jos — — jos — —»