»Mutta mitä?»
»Sir Percy.»
»Mitä hänellä on sen kanssa tekemistä?»
»Luulen, hyvinkin paljon. Kaunis rouva, tarjoamani lääkkeen nimi on sangen vaatimaton: työ!»
»Työkö?»
Chauvelin katseli Margueritea pitkään ja tutkivasti. Näytti siltä, kuin hänen tarkat vaaleat silmänsä olisivat lukeneet Margueriten jokikisen ajatuksen. He olivat vain kahden; ilta oli tyyni, ja heidän hiljaiset kuiskauksensa häipyivät kahvilasta kuuluvaan meluun. Kuitenkin Chauvelin astui pari askelta taapäin silmäillessään nopeasti ja tarkasti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ketään ollut läheisyydessä, astui taaskin Margueriten luo.
»Kansatar, haluatteko tehdä Ranskalle pienen palveluksen?» kysäisi hän käytökseltään muuttuneena, mikä vaikutti myöskin sen, että hänen kapeat, kettumaiset kasvonsa näyttivät ilmaisevan yksinkertaista rehellisyyttä.
»Kas niin, mies», vastasi Marguerite vallattomasti, »miten vakavaksi muutuittekaan aivan äkkiä! — — En tosiaankaan tiedä, haluanko tehdä Ranskalle pientä palvelusta — kaikissa tapauksissa se riippuu siitä, millaista palvelusta se — tai te — tarvitsette.»
»Kansatar S:t Just, oletteko koskaan kuullut puhuttavan Tulipunaisesta neilikasta?» kysyi Chauvelin äkkiä.
»Kuullutko puhuttavan — —?» vastasi hän nauraen pitkään ja iloisesti, »tosiaankin, mies, mehän emme puhu mistään muusta! — — Hattummekin ovat 'neilikkamallia'; hevosiamme nimitämme 'Tulipunaisiksi neilikaksi', Walesin prinssin illallisilla tuonnottain söimme'neilikka-kohokkaita'. — — Eikö totta!» lisäsi Marguerite iloisesti, »muutama päivä sitten tilasin ompelijalta vihreäkoristeisen sinisen puvun ja varjelkoon, eikö ompelija sanonut senkin olevan 'neilikka-kuosia'!»