Väkijoukko ei puhunut sillä kerralla mitään. Juttuhan haiskahti yliluonnolliselta, ja vaikka tasavalta oli hylännyt Jumalan, ei sen kuitenkaan ollut onnistunut kuolettaa ihmissydämessä piilevää yliluonnollisten asiain pelkoa. Ja englantilainen oli varmaankin itse paholainen.
Aurinko oli laskemaisillaan. Bibot valmistautui sulkemaan portteja.
»Eteenpäin vankkurit!» komensi hän.
Joukko kuormavankkureita oli rivissä valmiina menossa kaupungista maaseudulle tuodakseen sieltä maalaistuotteita torille seuraavana aamuna. Bibot tunsi tarkkaan useimmat niistä, sillä ne kulkivat hänen portistaan kahdesti päivässä sekä meno- että paluumatkallaan. Hän puhutteli paria ajuria — useimmat niistä naisia — sekä tutki huolellisesti vankkurien sisällyksen.
»Eihän sitä koskaan tiedä», oli hänellä tapana sanoa, »ja minä en halua tulla pidätetyksi niinkuin Grospierre-narri.»
Kuorma-ajureina toimivat naiset viettivät tavallisesti päivänsä giljotiinikorokkeen jalustalla de la Grèven torilla kutoen sukkaa ja jutellen, samalla he katselivat hirmuhallituksen uhreja, joita kuormittain saapui siihen joka päivä. Oli suuri hupi nähdä ylimysten saapumista rouva Guillotinen kesteihin, ja korokkeen lähettyvillä olevat paikat olivat hyvin haluttuja. Sinä päivänä oli Bibot'n vahtivuoro. Hän tunsi useimmat akoista, joita nimitettiin »tricotteuseiksi» [kutojiksi]. Siinä he istuivat kutoen ja katsellen, miten giljotiinin terä irroitti pään toisensa jälkeen ja kirottujen ylimysten veri räiskyi heidänkin vaatteilleen.
»Hei, muoriseni!» huudahti Bibot muutamalle rumalle ämmälle, »mitä sinulla siinä on?»
Hän oli nähnyt akan jo aikaisemmin päivällä istuvan sukkakudin ja piiska vierellään; ämmä oli kiinnittänyt kaikenvärisiä hiuskiharoita piiskan varteen: kullankellerviä ja lumivalkeita, vaaleita sekä tummia ja hän silitteli niitä isoilla, luisevilla sormillaan nauraessaan Bibot’lle.
»Minä olen solminut ystävyyttä rouva Guillotinen rakastajan kanssa», sanoi hän nauraen raa’alla äänellä. »Hän leikkasi nämä minulle giljotiinilta vierivistä päistä ja lupasi lisää huomenna, mutta en tiedä vielä, olenko silloin täällä.»
»Voi, mistä se johtuu, muoriseni?» kysyi Bibot, Vaikka olikin karaistu sotilas, ei hän voinut kuitenkaan olla kauhistumatta nähdessään naisen niin inhoittavana heiluttelemassa piiskanvarressaan hirvittävää voitonmerkkiä.