»Pojanpojassani on isorokko», sanoi hän osoittaen peukalollaan vankkureita, »muutamat sanovat sitä rutoksi! Jos niin on laita, ei minun sallita huomenna tulla Pariisiin.»
Heti kun Bibot kuuli rokosta puhuttavan, astahti hän taaksepäin, ja kun vanha ämmä mainitsi ruton, peräytyi hän mahdollisimman nopeasti.
»Senkin kirottu!» mutisi hän, ja koko väkijoukko vältteli rattaita jättäen ne siihen keskelle toria.
Vanha akka nauroi.
»Kansalainen, olettepa aika pelkuri», sanoi hän, »eihän mies sairautta pelkää.»
»Tuhat tulimmaista, rutto!»
Kaikki olivat vaiti ja pelästyneen näköisiä, sillä tuo inhoittava tauti oli hirvittävä. Ainoastaan se kykeni herättämään kauhua ja inhoa hurjistuneissa ja raaistuneissa ihmisissä.
»Tiehesi sinä ja ruton saastuttama sikiösi!» ärjyi Bibot sortuneella äänellä.
Ja taaskin raa'asti ja ivallisesti nauraen vanha akka läimäytti piiskalla laihaa hevostaan ja ajoi portista.
Se pilasi koko iltapäivän. Kuin kirousta ihmiset pelkäsivät näitä tauteja, joita ei mikään pystynyt parantamaan ja jotka olivat hirveän ja yksinäisen kuoleman edeltäjiä. He seisoskelivat katusulkujen tienoilla äänettöminä ja synkkinä, tarkastelivat ja väittelivät toisiaan vaistomaisesti peläten ruton jo piilevän keskuudessaan. Niinkuin Grospierrenkin aikana ilmaantui vartioston kapteeni äkkiä siihen. Mutta Bibot tunsi hänet, eikä hänen tarvinnut pelätä kapteenia ovelaksi, valepukuiseksi englantilaiseksi.