»Olen kuullut hänestä uutisia, joiden luulen olevan teistä mielenkiintoisia, sallikaa minun ensin kertoa. — — Saanko?»
Kysymys oli aivan tarpeeton. Chauvelin tunsi vaistomaisesti Margueriten jännitetyin hermoin haluavan kuunnella, vaikka koettikin Chauveliniä vältellä.
»Kansatar, muutama päivä sitten», sanoi hän, »pyysin apuanne. — — Ranska olisi tarvinnut sitä, ja luulin voivani luottaa teihin, mutta vastasitte. — — Sitten omat tärkeät asiani ja teidän yhteiskunnalliset velvollisuutenne ovat pitäneet meidät erossa — — vaikka paljon onkin tapahtunut — —»
»Kansalainen, asiaan, pyydän», sanoi Marguerite keveästi, »soitto on ihastuttavaa, ja yleisö käy kärsimättömäksi juttelustanne.»
»Kansatar, hetkinen vielä. Samana päivänä, jolloin minulla oli kunnia tavata teidät Doverissa ja tunnin kuluttua siitä, kun olin saanut vastauksenne, sain haltuuni muutamia papereita. Niistä käy selville, että on toinenkin pakosuunnitelma olemassa ranskalaisen ylhäisöjoukkueen auttamiseksi — de Tournay-heittiö niiden joukossa — koko homman pääpukarina on Tulipunainen neilikka. Olen saanut jo käsiini osan salaperäisen järjestön langoista, mutta en kaikkia ja tarvitsen teitä — oikeammin teidän täytyy auttaa minua niiden kerimisessä.»
Marguerite kuunteli Chauvelinin puhetta huomattavan kärsimättömästi.
Kohauttaen olkapäitään hän sanoi iloisesti:
»Seis, mies! Enkö jo sanonut, etten halua tietää Tulipunaisesta neilikasta enkä juonistannekaan. Ja ellette olisi puhunut veljestäni — —»
»Kansatar, hiukan kärsivällisyyttä, pyydän», jatkoi hän tyynesti. »Kaksi herraa, lordi Antony Dewhurst ja sir Andrew Ffoulkes, oli samana yönä 'Kalastajalepolassa' Doverissa.»
»Ymmärrän, tapasin heidät siellä.»
»Urkkijani tiesivät kyllä heidän kuuluvan tuohon kirottuun liittoon. Sir Andrew Ffoulkes omassa personassaan toi kreivitär de Tournayn lapsineen kanaalin yli. Kun nuoret miehet olivat kahvilassa kahden, tunkeutuivat urkkijani sinne, tukkivat urhojen suun ja sitoivat heidän kätensä, ryöstivät heiltä paperit ja toivat ne minulle.»