Valentine (myöntyväisesti). Niin, tietysti, luonteeseen! (Hän jatkaa työtään.) Avatkaa suutanne vähän enemmän. Hm! Tuo yksi on vedettävä pois: sitä ei voi pelastaa. (Hän ottaa sondin ulos suusta ja astuu taas tuolin toiselle puolelle puhellakseen.) Älkää pelätkö: ei se tee kipeätä. Minä huumaan teidät.
Crampton. Loruja! En minä sitä tarvitse. Vetäkää pois vaan! Minun nuoruudessani opetettiin kestämään tuskia.
Valentine. No, jos tahdotte, että se tekee kipeätä, niin samapa se. Minä voin tuottaa teille niin paljon kipua kuin te haluatte, eikä teidän tarvitse maksaa mitään lisään siitä hyvästä, minkä se vaikuttaa teidän luonteeseenne.
Crampton (nousee ylös ja katsoo tuikeasti häneen). Nuori mies: te ette ole maksanut minulle kuuden viikon hyyryä.
Valentine. En olekkaan.
Crampton. Voitteko te sen maksaa?
Valentine. En.
Crampton (mielissään voitostaan). Tiesinhän sen. Kuinka pian te luulette voivanne maksaa minulle veikanne, jos te teette pilkkaa sairaistanne? (Käy jälleen istumaan.)
Valentine. Hyvä herra: eivät kaikki minun sairaani ole kehittäneet luonnettansa saippualla.
Crampton (tarttuu häntä äkkiä käsivarteen kiinni, kun hän aikoo astua kaappinsa luo). Sitä pahempi heille! Minäpä sanon teille, te ette ymmärrä minun luonnettani. Jos tulisin toimeen ilman hampaita, niin antaisin teidän vetää joka ainoan suustani näyttääkseni teille, mitä karaistu mies voi kestää. (Hän nyökkää päätään Valentinelle paremmaksi vakuudeksi ja päästää irti hänen käsivartensa.)