Gloria. Karkaisimmeko? Ei, sehän olisi lapsellista. (Käy jälleen istumaan. Valentine siirtää tuolinsa hänen viereensä ja katselee häntä vakavalla mielenkiinnolla. Gloria näyttää miettivältä ja lisää hiukan hämillään). Tahtoisinpa tietää, miten tieteellisesti voi selittää tuollaisia mielikuvia, jotka joskus valtaavat meidät!
Valentine. Niin tosiaankin! Se on kummallinen, avuton tunne. Eikö totta?
Gloria (vastustaen). Avutonko?
Valentine. Niin juuri. Ikäänkuin luonto, annettuaan meidän kaikkina näinä vuosina olla oman onnemme huomassa ja sallittuaan meidän tehdä mitä meidän mielestämme on ollut oikeaa ja viisasta, äkkiä ojentaisi suuren kätensä tarttuakseen meitä — kahta pientä lasta — niskasta kiinni ja käyttäisi meitä vastoin tahtoamme omalla tavallaan omia tarkoituksiaan varten.
Gloria. Eikö tuo ole turhaa haavetta?
Valentine (muuttaa äkkiä äänensä tavattoman häikäilemättömäksi). En tiedä. En minä siitä välitä. (Moittivasti). Oi, Miss Clandon, Miss Clandon: kuinka te saatoitte?
Gloria. Mitä minä olen tehnyt?
Valentine. Tenhota minut tällä tavalla. Minä olen rehellisesti koettanut olla järkevä, asiallinen, kaikkea mitä te tahdoitte. Mutta — mutta — oi, ettekö huomaa, minkä voiman te olette herättänyt minun sielussani?
Gloria (harmissaan, halveksivan ankarasti). Minä toivon, että te ette tarkoita jotakin niin typerää — jotain niin kehnoa, kuin rakkautta.
Valentine (vastustaa pilkallisesti sellaista oletusta). Ei, ei, ei. Ei rakkautta: sitähän se ei ole. Nimittäkäämme sitä kemiaksi. Ettehän te voi kieltää, ettei olisi olemassa kemiallista vaikutusta, kemiallista ystävyyttä, kemiallista yhteyttä — mikä on vastustamattomin kaikista luonnonvoimista. No niin, te vedätte minua vastustamattomasti puoleenne — kemiallisesti.