Juuri silloin he saapuivat linnaan. Lydia viipyi hetkisen pengermällä. Metsämajan korkeat Tudor-tyyliset savupiiput piirtyivät pitkää, tulipunaista pilveä vasten, johon aurinko oli painumassa. Hän hymyili, ikäänkuin jokin omituinen ajatus olisi johtunut hänen mieleensä, kohotti tuokioksi katseensa mustaan marmoriseen egyptiläiseen, joka tuijotti rävähtämättömin silmin taivaalle, ja seurasi Alicea sisään.
Myöhemmin, kun oli jo aivan pimeä, istui Cashel Metsämajan tilavassa keittiössä ja mietti. Hänen toverinsa, joka oli riisunut takkinsa, istui lieden ääressä tupakoiden ja vartioiden liedellä pihisevää kasaria. Hän rikkoi äänettömyyden huomauttamalla kelloonsa vilkaistuaan: "Aika mennä yöpuulle."
"Aika mennä hiiteen", sanoi Cashel. "Minä lähden ulos."
"Niin, ja vilustut. Minun tieteni et ainakaan mene."
"Mene sitten itse nukkumaan; silloinhan et tiedä sitä. Minua haluttaa vähän kävellä tässä lähistöllä."
"Jos astut jalallasikaan ulos tuosta ovesta tänä iltana, niin loordi Worthington menettää viisisataa puntaansa. Sinä et voi rökittää ketään viidessätoista minuutissa, jos treenausaikana oleskelet yöilmassa. Saat itse rokkiisi ennemminkin."
"Lyötkö vetoa kaksi yhtä vastaan, etten nuku ruohikolla ja lyö Lentävää hollantilaista pois ajasta ensimmäisessä erässä sen jälkeen?"
"Kuule", sanoi Mellish suostutellen, "olehan nyt järkevä. Minä neuvon sinua omaksi hyväksesi."
"Mutta entä jos en halua olla neuvottavana omaksi hyväkseni? Ojenna minulle tuo sitruuna. Ei tarvitse ruveta pitämään puhetta: en minä aio syödä sitä."
"No turkanen, eikös hän hankaa sillä käsiään!" huudahti Mellish katseltuaan häntä jonkun aikaa. "Sinä pähkähullu, eihän sitruuna koveta käsiä. Enkö minä ole nähnyt niistä tarpeeksi vaivaa?"