"Minä en voi, vaikka henki menisi, ymmärtää mitä minun sanoissani oli, joka voi nostaa noin ison jupakan. Toivoisin, että antaisitte minulle nyhjäyksen, aina kun huomaatte minun puhuvan pöllöjä. Minä tukkisin suuni heti enkä kyselisi mitään."
"Niin että nyhjäykseni käsitettäisiin merkitsevän: 'Tukkikaa suunne, herra Cashel Byron; te puhutte pöllöjä'?"
"Juuri niin. Te ymmärrätte minua. Enkös sanonut sen jo äsken, vai kuinka?"
"Pelkään", sanoi Lydia, kasvot loistaen naurusta, "etten voi ottaa valvoakseni käytöstänne, ennenkuin olemme tulleet vähän paremmin tutuiksi."
Cashel näytti pettyneeltä. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän aloitti: "Jos pidätte sitä vapautena, niin —"
"Tietysti pidän sitä vapautena", keskeytti Lydia hänet lyhyeen. "Omassa käytöksessäni on minulle aivan tarpeeksi huolenpitoa. Tiedättekö, että niin perin voimakkaaksi mieheksi ja oppineeksi professoriksi teillä näyttää olevan varsin vähän järkeä?"
"Pahus soikoon!" huudahti Cashel äkkiä kiihtyen, "minä en välitä, vaikka sanoisitte minulle mitä. Te osaatte sanoa asiat niin, että on nautinto saada teiltä vasten suutakin; ja jos minä olisin hieno herra, kuten minun pitäisi olla, sen sijaan että nyt olen ammattiboksari, niin tahtoisin —" Hän malttoi mielensä ja valahti aivan kalpeaksi. Seurasi hetken vaitiolo.
"Sallikaa minun huomauttaa teille", sanoi Lydia rauhallisesti, vaikka hänkin oli vaihtanut väriä Cashelin tunteenpurkauksen alussa, "että meitä kumpaakin kaivataan tällä kertaa muualla: minua odottaa neiti Goff, ja teitä palvelijanne, joka on hiiviskellyt ympärillämme ja katsellut teitä levottomasti jo muutamia minuutteja."
Cashel kääntyi kiivaasti ympäri ja näki Mellishin seisovan vähän matkan päässä, katsellen heitä nyreästi. Lydia käytti tilaisuutta hyväkseen ja poistui. Edetessään hän kuuli heidän joutuvan kiivaaseen sananvaihtoon keskenään; mutta hän ei voinut erottaa, mitä he sanoivat, ja se olikin onni, sillä heidän kielenkäyttönsä oli kamalaa.
Hän tapasi Alicen kirjastossa istumassa jäykkänä kuin seiväs tuolilla, joka olisi houkutellut hyvällä tuulella olevaa ihmistä nojaamaan. Lydia istuutui äänettömänä. Vilkaistessaan häneen huomasi Alice hänen olevan äänettömän naurunpuuskan vallassa. Vastakohtana Lydian tavalliselle itsehillinnälle vaikutti tämä Aliceen niin omituiselta, että hän oli vähällä unohtaa olevansa loukkaantunut.