"Juuri hänet minä näin Lyonittarena. Hän näytteli sen kauniisti."
"Muistuttiko herra Byron sinusta häntä?"
Alice tuijotti epäuskoisena Lydiaan. "En usko, että maailmassa voi olla kahta ihmistä, jotka vähemmän muistuttaisivat toisiaan", sanoi hän.
"En minäkään", sanoi Lydia miettiväisenä, siirtyen siihen kirjalliseen sävyyn, jota Cashel ihaili. "Mutta minä ajattelen, että heidän erilaisuutensa tehon täytyy pohjautua johonkin piilevään yhtäläisyyteen. Kuinka herra Byron muuten olisi voinut muistuttaa minulle Adelaide Gisbornea?" Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana Alice, tuntien suojelijassaan liikkuvan jotakin erikoista, tähyili häneen salavihkaa ja ihmetteli, mitä tämän jälkeen tulisi tapahtumaan.
"Alice."
"Niin."
"Ajatukseni pyörivät pikkuseikoissa — varma sielunterveyden rappeutumisen oire. Oleskeluni Wiltstokenissa on vain yksi useammista yrityksistä elää joutilasta elämää, joita olen tehnyt isäni kuoleman jälkeen. Ne ovat kaikki epäonnistuneet. Työ on minulle yksi elämän välttämättömyyksiä. Minä lähden huomenna Lontooseen."
Alicen mieli masentui, sillä tämä kuulosti samalta kuin irtisanominen. Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet muuta kuin kohteliasta välinpitämättömyyttä.
"Me ehdimme olla mukana kaikissa seuraelämän narrimaisuuksissa ennen kesäkuuta, jolloin toivon voivani palata tänne ja ryhtyä valmistamaan kirjaa, jota olen suunnitellut. Minun on koottava siihen aineksia Lontoossa. Jos lähden kaupungista ennenkuin huvittelukausi on lopussa eikä sinua haluta tulla pois vielä silloin, niin voin helposti löytää jonkun, joka ottaa sinut huostaansa niin pitkäksi aikaa kuin haluat sinne jäädä. Toivoisin, että olisi jo kesäkuu!"
Lydian naisellinen kärsimättömyys oli Alicesta mieluisempaa kuin hänen fatalistinen tyyneytensä. Se kevensi hänen alemmuuden-tunnettaan, jota lähempi tuttavuus oli pikemmin lisännyt kuin vähentänyt. Hän ei rohjennut vielä epäillä suojelijatartaan mistään niin alhaisen inhimillisestä kuin sukupuolisesta mielenkiinnosta Casheliin, mutta hän alkoi vakuuttaa itselleen joltisellakin menestyksellä, että Lydian käyttäytymisen sopivaisuus oli vähintäänkin kysymyksenalaista. Olihan neiti Carew sinä aamuna kursailematta kysynyt mieheltä, mikä hänen ammattinsa oli, ja Alice onnitteli itseään, että sellaista tekemään hän ainakin oli liian hyvin kasvatettu. Hän oli kokonaan vapautunut arkuudestaan palvelijoita kohtaan ja oli alkanut puhutella heitä tiedottomalla kopeudella ja tietoisella kohteliaisuudella, jotka saivat 'nousukas'-sanan usein toistumaan palvelijain huoneessa. Bashville, lakeija, oli pannut vaaraan siellä nauttimansa suosion sanomalla neiti Goffia hienoksi nuoreksi naiseksi.