Bashville oli kolmenkolmatta vanha ja viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkä sukkajalassa. 'Vihreän Miehen' kapakassa kylässä oli kaikki maalainen välinpitämättömyyden teeskentely hänen pääkaupunkilais-arvoaan kohtaan sulanut pois hänen sujuvan puhetaitonsa ja poliittisessa väittelyssä osoittamansa terävyyden vaikutuksesta. Tallin puolella häneen vedottiin urheiluasiain auktoriteettina ja cornilaisen painin taiturina. Naispalvelijat katselivat häntä peittelemättömällä ihailulla. He kilpailivat toistensa kanssa keksiäkseen ihastusta ilmaisevia sanoja, kun hän lausui heille runoja, mitä hän tekikin usein, koska hänellä oli hyvä muisti ja hän piti runoista. He olivat ylpeät saadessaan lähteä kävelylle hänen kanssaan. Mutta hänen huomaavaisuuden-osoituksensa eivät koskaan aiheuttaneet mustasukkaisuutta, sillä oli julkinen salaisuus palvelijain tuvassa, että hän oli rakastunut emäntäänsä. Hän ei ollut koskaan sanonut mitään sen suuntaista, eikä kukaan uskaltanut viitata siihen hänen läsnäollessaan, vielä vähemmin naljailla hänelle tuosta hänen mieltymyksestään; mutta tuo hellä tunne oli siitä huolimatta kaikkien tiedossa, eikä se suinkaan näyttänyt niin toivottomalta palveluskunnan nuoremmista jäsenistä, kuin se näytti kokista, kellarimestarista ja Bashvillesta itsestään. Neiti Carew, joka tiesi hyvien palvelijain arvon, antoi tunnustuksen lakeijansa taitavuudelle ja maksoi hänelle sen mukaisen palkan, mutta hän ei aavistanutkaan, että hänellä oli palvelijanaan monipuolinen runouden ja yleisten asiain harrastaja, joka nautti erikoista arvonantoa ritarillisuutensa, mieskohtaisen urheutensa, kaunopuheisuutensa ja paikkakunnallisen poliittisen vaikutusvaltansa nojalla.
Tämä Bashville astui nyt kirjastoon kädessään tarjotin, jonka hän ojensi Alicelle, sanoen: "Herra odottaa pyöreässä salongissa, neiti."
Alice otti mainitun herran kortin ja luki: "Hra Wallace Parker."
"Ooh!" sanoi hän pahoillaan, vilkaisten Bashvilleen ikäänkuin arvatakseen, minkä vaikutuksen tämä oli saanut vieraasta. "Serkkuni — se, josta puhuimme juuri äsken — on tullut minua tervehtimään."
"Mikä hyvä onni!" sanoi Lydia. "Hän selittää minulle boksarin merkityksen. Pyydä häntä syömään aamiaispäivällistä kanssamme."
"Sinä et välittäisi hänestä", sanoi Alice. "Hän ei ole paljon tottunut seurusteluun. Luulen, että minun on parasta mennä häntä puhuttelemaan."
Neiti Carew ei vastannut, sillä hän ei nähtävästi voinut ymmärtää, kuinka asiassa voisi olla mitään epäilystä. Alice meni pyöreään salonkiin, missä hän tapasi herra Parkerin tarkastelemassa intiaani-aseista sommiteltua voitonmerkkiä, näyttäytyen takaapäin katsottuna lyhyeksi, keikarimaiseen siniseen pitkään takkiin puetuksi herrasmieheksi. Uusi hattu ja hansikaspari oli myöskin näkyvissä, kun hän seisoi ylöspäin katsoen kädet selän takana. Kääntyessään tervehtimään Alicea toi hän näkyviin päättäväistä itsekunnioitusta ilmaisevat kasvot, joiden silmien vetinen kirkkaus yhdessä paljaiden ohimojen kanssa, joista hiukset olivat kuluneet pois, herätti vaikutelman myöhään valvotuista illoista ynnä joko hyvin uurastavista tai hyvin hillittömistä elämäntavoista. Hän lähestyi luottavasti, puristi Alicen kättä lämpimästi muutamia sekunteja ja asetti hänelle tuolin, panematta merkille sitä ilmeistä kylmyyttä, jolla Alice otti vastaan nämä huomaavaisuudet.
"En ole vihainen, Alice", sanoi hra Parker istuuduttuaan Alicea vastapäätä, "mutta minä hämmästyin kuullessani Emily-tädiltä, että olit tullut tänne asumaan neuvottelematta minun kanssani. Minä —"
"Neuvottelematta sinun kanssasi!" huudahti Alice, keskeyttäen hänet ivallisesti. "Enpä ole mokomaa kuullut! Minkätähden minun olisi neuvoteltava sinun kanssasi tulemisistani ja menemisistäni?"
"No, minun ei ehkä olisi pitänyt käyttää sanaa 'neuvotella', varsinkaan sellaiselle riippumattomalle pikku naiselle kuin suloinen Alice Goff on. Kuitenkin olen sitä mieltä, että olisit ainakin voinut edes muodollisesti ilmoittaa minulle aikomastasi askeleesta. Meidän välillämme vallitsevat suhteet oikeuttavat minut nauttimaan luottamustasi."