"Te arvelette sitä järjettömyydeksi, niinkö?" sanoi Cashel, oltuaan vaiti hetken. Sitten hän nosti toisen pöydällä olevista kynttilöistä ja valaisi seinällä riippuvaa taulua. "Katsokaahan tätä taulua", sanoi hän. "Näettehän tuon haarniskapukuisen miehen — — Pyhä Yrjänä taistelemassa lohikäärmettä vastaan, tai mikä hän lienee? Hän on hypännyt alas hevosen selästä taistelemaan tuota toista miestä vastaan — tuota, jonka pää on suuressa kypärissä ja jonka hevonen on kaatunut. Parvekkeella oleva nainen on puoli-hulluna levottomuudesta Pyhän Yrjänän vuoksi; ja syystä kyllä. Siinä vasta taistelu-asento miehelle! Hänen painonsa ei ole hänen jalkojensa varassa: lapsikin voisi kaataa hänet kumoon sormellaan. Katsokaahan, kuinka hän kurottaa kaulaansa eteenpäin, kasvot leveinä kuin täysi kuu päin vastustajaansa, ikäänkuin kehoittaisi tätä lyömään tukkoon hänen molemmat silmänsä yhdellä iskulla. Voitte kaikki nähdä, että hän on heikko ja hermostunut kuin kissa, ja ettei hän osaa tapella. Ja minkävuoksi hän vaikuttaa teissä sellaisen käsityksen? Vain siksi, koska hän on pelkkää pingoitusta ja jännitystä; koska hän on levoton; koska hän kantaa ruumiinsa painoa yhtä järjettömästi kuin joku täällä olevista naisista kantaisi tiilikaukaloa; koska hän ei ole varma, vakaa ja kevyt ryhdiltään, niinkuin hän olisi, jos hän unohtaisi itsensä hetkeksi ja antaisi ruumiinsa etsiä tasapainon omin päinsä. Jos tuon taulun tekijä olisi ollut asiastaan selvillä, ei hän ikinä olisi lähettänyt miestään kahakkaan tuossa tilassa ja kunnossa. Mutta te voitte nähdä yhdellä silmälläkin, ettei hän ole ymmärtänyt — en sano tappelun periaatteita, vaan niitä yleismaailmallisia periaatteita, joista olen teille puhunut, nimittäin, että helppous ja voima, ponnistus ja heikkous kulkevat yhdessä. Kas niin!" lisäsi Cashel, kääntyen jälleen Lucianiin päin: "pidättekö vieläkin ajatustani järjettömyytenä?" Ja hän maiskautti huuliaan tyytyväisenä, sillä hänen arvostelunsa taulusta oli herättänyt ilmeisen vilkasta huomiota, eikä hän tiennyt sen aiheutuneen siitä tosiseikasta, että taulun tekijä, hra Adrian Herbert, oli saapuvilla.
Lucian koetti olla piittaamatta kysymyksestä, mutta mahdotonta oli hänen olla piittaamatta kysyjästä. "Koska olette näyttänyt esimerkkiä lausumalla mielipiteitä tavallisen kohteliaisuuden vaatimuksista välittämättä", sanoi hän tuikeasti, "niin voin sanoa, että teorianne, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, sisältää määritelmien ristiriidan."
Näennäisesti tyynenä, mutta esiintymistavassaan enemmän tietoista harkintaa kuin tähän saakka, Cashel katseli ympärilleen ikäänkuin uusia valaisevia esimerkkejä etsien. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi luennoitsijan tuoliin, tilavaan, punasilkkiseen nojatuoliin, joka seisoi tyhjänä jonkun matkan päässä Lucianin takana.
"Näen, että ette ole mikään kuvien arvostelija", sanoi hän hyväntuulisesti, pannen kynttilän pöydälle ja astuen Lucianin eteen, joka katseli häneen kopeasti eikä hievahtanut. "Mutta katsokaamme asiaa toisella tavoin. Otaksukaamme, että tahdotte antaa minulle niin musertavan iskun kuin suinkin voitte. No niin, oman käsityksenne mukaan te tekisitte suuren ponnistuksen. 'Mitä suurempi ponnistus, sitä suurempi voima', sanoisitte mielessänne. 'Minä murskaan hänet, vaikka pakahtuisin sitä tehdessäni.' Ja mitä tapahtuisi silloin? Te onnistuisitte ainoastaan loukkaamaan ja suututtamaan minua, tyhjentäen sitäpaitsi kaiken voimanne yhdellä puhalluksella. Kun sitävastoin, jos ottaisitte asian huokeasti — tällä tavoin —" Tässä hän astahti kevyesti eteenpäin ja painoi levitetyn kämmenensä sievästi Lucianin rintaa vasten, joka, ihan kuin höyrykoneen männänvarsi olisi äkkiä häneen töytäissyt, horjahti silmänräpäyksessä taaksepäin ja putosi nojatuoliin.
"Kas noin!" huudahti Cashel, säteillen itsetyytyväisyyttä astuessaan sivulle ja viitatessaan Lucianiin. "Niinkuin biljaardipallo olisi pudotettu pussiin!"
Hämmästyksen, iloisuuden ja vastalauseiden sorina levisi kautta huoneiden, ja seurue tungeksi pöytää kohden. Lucian nousi kalpeana raivosta ja kadotti hetkeksi kokonaan itsehillintänsä. Onneksi oli sen vaikutus häneen herpaiseva: hän ei liikkunut eikä puhunut, vaan ilmaisi tilansa ainoastaan kalpeudellaan ja vihaa tiukkuvalla ilmeellään. Hetken perästä hän tunsi käsivarteensa kosketettavan ja kuuli Lydian äänen lausuvan hänen nimensä. Tuo ääni tyynnytti hänet. Hän koetti katsoa Lydiaan, mutta hänen näkönsä oli häiriintynyt; hän näki kaiken kaksinkertaisena, valot näyttivät tanssivan hänen silmiensä edessä, ja loordi Worthingtonin ääni, joka lausui Cashelille: "Hiukan liian kouraantuntuvaa, vanha veikko", tuntui tulevan jostakin huoneen kaukaisesta sopesta ja kuitenkin kuiskattavan aivan hänen korvaansa. Hän liikehti epämääräisesti etsien Lydiaa, kun hänen tajuntansa ja loukkautumisensa palautti hänen olkapäähänsä kohdistuva taputus.
"Te ette olisi voinut uskoa sitä äsken, vai mitä?" sanoi Cashel. "Älkää näyttäkö säikähtyneeltä: ei teiltä ole luita rikki. Te teitte minulle pienen kujeen omalla tavallanne, ja minä tein teille toisen minun omalla tavallani. Se on vain — —"
Hän pysähtyi; hänen uljas ryhtinsä hävisi; hän herpautui ja nolostui. Lucian poistui sanaakaan sanomatta Lydian kanssa viereiseen huoneeseen, ja Cashel jäi seisomaan katsellen Lydian jälkeen kaihokkain silmin ja longahtanein leuoin.
Rouva Hoskyn, vakavan näköinen nuori nainen, jolla oli hämmästyttävän tummat kasvojenpiirteet ja kultasankaiset silmälasit, tähyili sillävälin etsien loordi Worthingtonia, joka ilmaisi syyllisyyden-tuntoa koettamalla välttää häntä. Mutta rouva Hoskyn katkaisi hänen perääntymistiensä ja asettui hänen eteensä tiukasti tuijottaen, mikä pakotti Worthingtonin seisahtumaan ja vastaamaan puolestaan.
"Kuka on tuo herra, jonka te esititte minulle? Olen unohtanut hänen nimensä."