"Anna heille sitten toinenkin toimintapiiri, niin ehkä he ansaitsevat kunnioituksesi siinäkin. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, että miehet heidän toimintapiirissään eivät ole voittaneet kunnioitustani. Kylliksi kuitenkin siitä tällä kertaa. Minun on järjestettävä joitakin asioita, ennenkuin menen ulos. Ne ovat tärkeydeltään kiireellisempiä kuin suopean vanhoillisen käännyttäminen vastahakoiseksi naisten äänioikeuden kannattajaksi. Suo anteeksi, että poistun viideksi minuutiksi."
Hän lähti huoneesta. Lucian istuutui ja suuntasi huomionsa Aliceen, jolla oli vielä senverran jäljellä hermostuneisuuttaan, että hän suoristi olkapäänsä ja näytti juhlalliselta. Mutta Lucianilla ei ollut mitään sitä vastaan: pieni jäykkyys käytöksessä miellytti hänen makuaan.
"Toivon", lausui Lucian, "ettei serkkuni ole onnistunut saada teitä omaksumaan omituisia mielipiteitään."
"Ei", sanoi Alice. "Tietysti on hänen oma asemansa poikkeuksellinen. Hän on niin ihmeellisen monipuolisesti sivistynyt! Yleensä olen sitä mieltä, ettei naisilla pitäisi olla mielipiteitä. Onhan kyllä sellaisia vakaumuksia, jotka jokainen sivistynyt nainen tunnustaa omikseen: tiedämme, esimerkiksi, että roomalaiskatolisuus on väärää. Mutta sitä voi tuskin kutsua mielipiteeksi: olisihan jumalatontakin tehdä niin, koska se on yksi korkeimpia totuuksia. Tarkoitan sitä, että naisten ei pitäisi ruveta valtiollisiksi agitaattoreiksi."
"Ymmärrän teidät ja olen aivan samaa mieltä kanssanne. Lydian asema on, kuten sanoitte, poikkeuksellinen. Hän on elänyt niin paljon ulkomailla, ja hänen isänsä oli hyvin omituinen mies. Selväjärkisimmätkin ihmiset saavat, joutuessaan pois englantilaisen elämän ja ajatustavan suoranaisen vaikutuksen alta, merkillisiä ennakkoluuloja. On miltei valitettavaa, että sellainen mielenlujuus ja tiedon laajuus saavat lujituksekseen sen vaarallisen riippumattomuuden, jonka rikkaus tuottaa. Sen laatuiset edut tuovat mukanaan velvollisuuksia sitä luokkaa kohtaan, joka on ne luonut — velvollisuuksia, joille Lydia ei ainoastaan ole välinpitämätön, vaan kerrassaan vihamielinenkin."
"Minä en koskaan puutu hänen mielipiteisiinsä näistä asioista. Olen liian tietämätön ymmärtääkseni niitä. Mutta neiti Carew'n aulius minua kohtaan on ollut verraton. Eikä hän näytä tietävänkään olevansa jalomielinen. Olen hänelle velkaa enemmän kuin voin koskaan maksaa."
"Ainakaan", lisäsi Alice itsekseen, "en ole kiittämätön."
Neiti Carew ilmestyi nyt jälleen puettuna pitkään harmaaseen viittaan ja yksinkertaiseen majavannahkahattuun, käsissään kirjoitustarpeita sisältävä käärö.
"Menen British Museumiin lukemaan", sanoi hän.
"Jalanko! — yksinkö!" sanoi Lucian katsellen hänen pukuaan.