"Joka tahtoisi mennä kanssani naimisiin? Päinvastoin: olisin viimeinen henkilö uskomaan, että joku mies voisi pitää enemmän rahoistani kuin minusta. Jos hän olisi riippumaton ja ilmeisesti kyvykäs pitämään paikkansa maailmassa ilman minun apuani, halveksisin häntä, jos hän epäröisi lähestyä minua väärän tulkinnan pelosta. En luule, että mies on koskaan täysin kunniallinen, jollei hän pysty voittamaan sellaista pelkoa. Mutta jos hänellä ei olisi ammattia eikä rahoja eikä mitään muuta tarkoitusta kuin elää minun kustannuksellani, silloin pitäisin häntä seikkailijana ja kohtelisin häntä myös sellaisena — paitsi jos rakastuisin häneen."
"Paitsi jos rakastuisit häneen?"
"Se — olettaen, että sellaista todella tapahtuu — voisi vaikuttaa erotuksen tunteissani, muttei käytöksessäni. En menisi naimisiin seikkailijan kanssa missään olosuhteissa. Harhaan-osuneesta intohimosta voisin parantua, mutten huonosta aviomiehestä."
Lucian oli vaiti; hän käveli pitkin, epäsäännöllisin askelin, tähystäen tuimasti katukivitykseen, ikäänkuin se olisi ollut vaikea ongelma, ja silloin tällöin tönäisten sitä kepillään. Vihdoin hän katsahti ylös ja sanoi:
"Viitsisitkö pitentää hiukan kävelyämme kulkemalla kanssani Bedford-puistikon ympäri? Minulla on jotakin erityistä sanottavaa."
Lydia kääntyi ja mukautui hänen pyyntöönsä sanaakaan virkkamatta; ja he olivat kulkeneet puistikon toi sen laidan pituuden, ennenkuin Lucian jälleen avasi suunsa.
"Kun tarkemmin ajattelen, Lydia, ei tämä ole sovelias aika eikä paikka tärkeille ilmoituksille. Suo anteeksi, että sain sinut poikkeamaan tieltäsi tyhjän vuoksi."
"Tästä en pidä, Lucian. Tärkeät ilmoitukset turmelevat — tässä tapauksessa — hyvän käytöksen. Jos aikomasi lausunto on järkevä, on nykyhetki sille yhtä hyvä aika ja Bedford-puistikko yhtä hyvä paikka, kuin mitä luultavasti vastakaan voit löytää. Jos ei se ole, niin tunnusta, että olet päättänyt jättää sen sanomatta. Mutta älä lykkää sitä toistaiseksi. Vaiteliaisuus on aina erehdys — ministeripenkilläkin. Ja se on kaksinkertainen erehdys juuri minuun nähden, sillä minulla on sitä kohtaan luontainen vastenmielisyys."
"Niin", sanoi Lucian hätäisesti; "mutta suo minulle vielä hetkinen — kunnes tuo poliisi on mennyt ohi."
Poliisi astuskeli huolettomana ohi, iskien katukivitystä koroillaan ja räpsien kämmentään valkoisella hansikkaalla.