"Te erehdytte, jalo herrani!" vastasi ritari Abilgaard totisesti — "minä olen ilomielin jakanut teidän vankeutenne tähän päivään asti, minä olen sen jakava edelleenkin, valittamatta, niin kauan kuin te haluatte. Päämäärää minä en ole kadottanut näkyvistäni. Tehän olette itse miettinyt mitenkä te voisitte sen saavuttaa kättäkään liikuttamatta. Teidän omantunnontarkkuutenne sovittaa kyllä helposti meidän vapautemme. Tahdotteko kuunnella minua?"
"Ei, ei, minä en tahdo kuulla sanaakaan. Jätä minut yksin, Tyko! Huomenna sinä saat kuulla minun päätökseni. Se koskee minua itseäni ja minun koko tulevaa elämääni; minä tahdon itse heittää arvan, joka päätöksen langettaa. Et sinä eikä ainoakaan ihmissielu saa johtaa täällä minun tahtoani."
Ritari Abilgaard vaikeni ja poistui omaan vankilahuoneeseensa. Herttua lukitsi tavallisuudesta poiketen oven hänen jälestään, vierittäen kiven sen eteen. Sen jälkeen hän heittäytyi tuoliinsa synkkiin ajatuksiin vaipuen. Näin hän istui koko päivän laskematta sisään ainoatakaan ihmistä tai vastaanottamatta minkäänlaisia virvokkeita. Linnassa oli hiljaista kuten tavallisesti. Vasta auringon laskettua häiriytyi hän hetkeksi hevoskavioiden kapseesta linnanpihalla. Herttua nousi ja astui ristikkoikkunalle. Hänen kätensä puristui kokoon suonenvedontapaisesti kun hän näki nuoren drotsin vapaana ja ryhdikkäänä ohjailevan hevostaan ilta-auringonhohteessa. Ruhtinaallinen vanki hengähti syvään, siirsi luukun ristikkoikkunan eteen ja poistui vankihuoneensa pimeimpään soppeen, jossa hän heittäytyi valmistamattomalle vuoteelleen.
Rautaristikon sisäpuolella oleva luukku, jonka vanki voi avata ja sulkea mielensä mukaan, oli varustettu pienellä sarviruudulla, jonka lävitse tuskin ainoakaan päivänsäde pääsi tunkeutumaan. Tämän luukun hän muuten tavallisesti antoi olla auki. Ei edes yöllä hän pitänyt sitä suljettuna, muuta kuin silloin kun oli hyvin kylmä ja tuulinen ilma. Sillä kun se oli öisin ollut lukittu, oli hänelle tapahtunut pari kertaa, että hän keskiyöllä oli kauhuissaan kavahtanut unestaan ja luullut olevansa elävältä haudattu esi-isiensä hautakappeliin. Mutta nyt hän vihasi valoa ja vähintäkin välähdystä elämästä ja ilosta, ja hän oli riistänyt itseltään viimeisenkin heikon valonsäteen, jonka herra hän oli. "Tule esiin, onnettomuustoverini ja opeta minua iloisesti katsomaan yöhöni sinun tulisilmilläsi!" mutisi hän. — "Kutsukoot vain muut sinua kuolemanlinnuksi ja ruumispöllöksi, sinä näet kuitenkin selvästi silloin, kun me muut olemme sokeita. Jos sinä huudat kuolemaa ja onnettomuutta, niin sitä parempi, se laulu soveltuu paraiten minulle." Antaessaan näin hiljaisella äänellä ajatustensa puhjeta sanoiksi, hän avasi kirstun ja otti sieltä esille suuren yölinnun. Se asettui tuttavallisesti istumaan hänen käsivarrelleen ja antoi taputtaa itseään. Hän heittäytyi sitten taas pitkälleen vuoteelleen, vajoten synkkään mietiskelyyn. Sillävälin oli tullut yö. Linnassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Sarviruudun läpi tunkevasta heikosta valonheijastuksesta vanki näki, että oli kuutamo. Viimeinkin sulkeutuivat hänen silmänsä ja hän nukahti, mutta hän ei muistanut, niin kuin tapansa oli tavallisesti, ensiksi sulkea lintua häkkiin. Hän ei tiennyt nukkuneensa, kun hän heräsi tuohon kammottavaan kuvitelmaan, joka ennenkin oli herättänyt hänet keskiyöllä ja joka nyt taas valtasi hänet samaan aikaan: hänestä tuntui siltä kuin makaisi hän isiensä hautakammiossa, ja hän kohottautui tuskallisen tunteen valtaamana puoleksi istualleen vuoteeseensa. Hän ei ollut vielä täydellisesti hereillä, kun ilkeä kirkuna karkoitti viimeisenkin unen häneltä; hän avasi silmänsä, ja muurin reunalta, salaperäisen kirjoituksen vierestä loistivat ruumispöllön tulisilmät. Se huusi vielä kerran ja paljon ilkeämmin kuin mitä sen muuten oli tapana, tuijottaen suletun ikkunaluukun sarviruutuun. Nyt käänsi herttuakin katseensa sinne, ja hämmästyksekseen luuli hän näkevänsä ristikkoikkunan takana tummat kasvot, puoleksi päähineen peittämät. Omituinen pelko valtasi hänet, ja hän jäi liikkumattomana makaamaan samaan puoleksi istuvaan asentoon ja tuijotti ruutuun. Nyt hän kuuli hiljaista koputusta ristikkoluukkuun ja hypähti ylös: "Kuka siellä?" huusi hän — "jos olet ihminen, niin puhu!"
Koputettiin voimakkaammin luukkuun, ja hän kuuli syvän, hillityn äänen kuiskaavan salaperäisesti: "Avatkaa, herttua Waldemar! Hyvä ystävä haluaa puhua teidän kanssanne!"
"Onko se mahdollista!" huudahti hän. — "Ihminen, hyvä ystävä? Haa, oletko sinä paholainen itse, minä en pelkää sinua." Hän kiiruhti avaamaan luukun. Hän näki selvästi ihmiskasvot ristikon takana, mutta kun kuuvalo valaisi vain ääriviivat, oli hänen mahdoton eroittaa kasvojenpiirteitä.
"Ettekö te tunne minua, herttua Waldemar!" kysyi odottamaton yövieras. — "Minä olen pannut elämäni alttiiksi koettaessani saada puhutella teitä. Teidän täytyy allekirjoittaa tai kaikki on kadotettu!"
"Grand! Mestari Grand!" huudahti herttua hämmästyneenä. — "Oletteko te noita ja osaatteko te lentää? Mitenkä te sinne pääsitte?"
"Tikapuita pitkin", vastasi rohkea pappi. "Kyökkimestari Martti pitelee siitä kiinni ja on vartijana. Aikaa on vähän, hyvä herttua, allekirjoittakaa!"
"Teiltä siis aamulla tuli tuo hyvä neuvo, hurskas herra! Mutta minä en allekirjoita, vaikka taivas ja maa huutaisivat: allekirjoita! Pitääkö minun valalla luopua suurten suunnitelmieni jokaisesta ajatuksesta? Täytyykö minun itse valalla luopua kostostani? Minkä puolesta olen niin paljon uskaltanut? Minkä vuoksi olen tämän kaiken kestänyt? — Minä en allekirjoita! Jos te tahdotte minut vapauttaa, niin vapauttakaa minut viekkaudella tai väkivallalla, ja minä olen teidän. Minä asetun julkisesti liittoutuneiden etunenään onnistukoon tai ei!"