"Entä reunamuistutukset? Huomautukset sivuilla?" kysyi mestari Martinus.
"Oi, ne ovat vain asioita, joita olen kuullut vanhoilta kehruuvaimoilta, ja mitä joskus on johtunut mieleeni."
Mestari Martti näkyi tämän kuultuaan melkein häpeävän innostuneensa työstä, josta sai kiittää naisia ja oppimattomia ihmisiä; mutta hänen harras rakkautensa noihin vanhoihin lauluihin voitti kuitenkin tämän oppineen ylpeyden loukkauksen. Hän tarttui lämmöllä Inge neidon käteen, ojentaen hänelle takaisin käsikirjoituksen. "Te olette ilahduttanut sieluani, jalo neito!" sanoi hän liikutettuna, "tahtoisinpa melkein tästä oppimattomasta naiskäsikirjoituksesta antaa teille tunnetun teokseni de Modis significandi — —"
"Tyttö ei taitaisi suostua siihen vaihtokauppaan, herra kansleri!" keskeytti hänet Jon ritari. — "Mutta missä on sinun isäsi, Inge pieni? Meidän täytyy sanoa hänelle hyvästi ja joutua laivaan!"
"Minä menen häntä etsimään!" vastasi Inge ja poistui nopeasti.
"Herra linnanpäällikkö puhelee nyt erään hyvän ystävän kanssa salakammiossa", sanoi mestari Martinus. — "Minä olin kirjan tähden aivan unohtaa hänet. Matkustavalla herralla oli hyvin kiire."
"Tunsitteko te sen hyvän ystävän?" kysyi ritari Jon näennäisesti välinpitämättömän näköisenä.
"En toki!" vastasi kansleri hajamielisesti, ja katseli vielä käsikirjoitusta, jonka Inge neito oli laskenut pöydälle. "Hänen kypäräsilmikkonsa oli suljettu, — sepä vasta oli komea ilmiö."
"Naamioitunut sotilas?" kysyi ritari Jon tarkkaavaisena. "Arvattavasti jokin rantavartija", — vastasi kansleri. — "Kuninkaallisessa linnassa ollaan aina sotajalalla. Linnanpäällikkö tuntuu olevan yhtä varova kuin valpas. Minä en ihmettele, jos hän näin levottomina aikoina pitää luonaan urkkijoita, ja valepukuisia palvelijoita."
Nyt Inge neito palasi. Hän oli kuolonkalpea ja koetti turhaan salata ääretöntä tuskaansa ja hämmennystään.