"Minun isäni", sanoi hän puoleksi tukahutetulla äänellä — "minun isäni tulee pian".
Drotsi Pietari kiirehti pelästyneenä muutaman kiivaan askeleen häntä kohti, ja huolestunut osanoton huudahdus häilyi jo hänen huulillaan; mutta hän pysähtyi ja vaikeni, arvattuaan äkkiä syyn hänen hätääntymiseensä.
"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi ritari Jon, tarkastellen häntä levottomin katsein. — "Sinä olet varmasti juossut liian kovaa!" lisäsi hän samassa, ikäänkuin antaakseen hänelle valmiin vastauksen.
"Minä en voi oikein hyvin", vastasi hän nojautuen tuoliin. "Kyllä hän tulee kohta, minä lähetin sanan hänelle."
"Minä kuulin hänellä olevan virkatehtäviä, enkä tahdo häntä häiritä. Tervehdä häntä ja sano että meillä oli kiire. Jumala siunatkoon sinua, lapsi! — Tulkaa, hyvät herrat!"
Vanhan herran kasvoissa kuvastui syvä suuttumus ja harmi, ja katsellessaan kalpeata Inge neitoa, herahti kyynel hänen silmäänsä — mutta niinkuin tavallista hän oli taas heti näennäisesti rauhallinen. "Kas, tuossahan onkin valpas linnanpäällysmiehemme!" — sanoi hän tavallisella reippaalla äänellään, kun ritari Lave avasi oven ja astui sisään kasvoillaan jännittynyt, mutta kohteliaasti hymyilevä ilme. "Ei mitään anteeksipyyntöjä, serkku!" lisäsi ritari Jon. "Kuninkaan palveleminen ennen kaikkea; senvuoksi täytyy minunkin kaikessa kiireessä lausua sinulle jäähyväiset."
"Näinkö pian, herra valtaneuvos!" änkytti ritari Lave — "minä arvelin, tuulen — —"
"Meillä ei ole paras myötätuuli, jos sinun tuuliviiriisi on luottamista", vastasi vanha herra — "mutta minä luulen että erehtyy, jos luottaa siihen. Minä purjehdin kuninkaanjahdilla. Sen laivan minä tunnen: se luovii aika hyvästi vastatuuleen. Sitäpaitsi minä ymmärrän itsekin vähän purjehtimista, ja meillä on drotsi Pietarissa hyvä perämies. Hyvästi!"
Näillä näennäisesti välinpitämättömillä sanoilla, jotka vanha valtaneuvos lausui erikoisella painolla, vaikka mitä rauhallisimmalla ilmeellä, oli herra Lavelle vakava ja peloittava merkitys, joka melkein lamautti hänet puhumattomaksi. Hän kumarsi hämillään ja kohteliaasti, ja saattoi vieraansa ovelle. Vanha Jon ojensi vielä kerran Inge neidolle kätensä kiivaudella ja sydämellisyydellä, joka oli hänelle harvinaista. Drotsi Pietari tervehti häntä katseella, joka tunki lohduttaen ja hyväätehden hänen sielunsa läpi, ja mestari Martinus kiitti vielä kerran siitä ilosta, jonka hänen laulukirjansa oli suonut hänelle. Ingefrid-rouva ja Cecilia neito, yhtävähän kuin kanslerikaan eivät aavistaneet syytä hänen pahoinvointiinsa. Naiset eivät sallineet hänen saattaa heitä ovelle; he syleilivät häntä sydämellisesti ja äiti neuvoi hänelle monenlaisia kotilääkitsemiskeinoja, jotka hän tiesi äkkinäistä sydämenahdistusta auttavan.
He olivat tuskin ehtineet ulos ovesta, kun Inge neito purskahti kiihkeään itkuun, heittäytyen molemmat kädet silmillään tuoliin. Hän istui näin liikkumattomana pari minuuttia. Kun hän otti kädet silmiltään, seisoi hänen isänsä hänen edessään.