Aurinko ei vielä ollut noussut, kun drotsi Pietari kahdentoista varusmiehensä kanssa ratsasti Daugbergin kaivosten ohitse. Hän pysähtyi paikkaa tarkastamaan ja kysyi Jon talonmieheltä, joka oli ollut Skirmenin mukana, mitenkä he olivat saaneet vangituksi ne kolme ryöväriä ja anastetuksi heidän suuren saaliinsa.
"Sen minä pian kerron teille, herra!" vastasi talonmies, "seisoessamme tällä paikalla me näimme valon tuikkavan tuolta suuresta luolasta. Ei juuri kellään meistä ollut halua kömpiä sinne alas, mutta hullu Skirmen häpäisi meidät ja kiipesi heti luolaan. Me rohkaisimme silloin itsemme ja kiipesimme jälestä. Valo, jonka me olimme nähneet, oli kadonnut, ja me olimme ainakin sata kyynärää maanpinnan alapuolella ennenkuin portaat loppuivat. Toinen ei voinut nähdä toistaan, ja moni meistä kaatui nenälleen noille kirotun liukkaille kalkkikiville. Me olimme hiljaa kuin hiiret, ja minä kuulin koko ajan portinvahti Kallen nenän puhinan. Kukaan ei tiennyt minne Skirmen oli joutunut! Mutta samassa me kuulimme kimakan huudon ja aseiden helinää ja tappelua vähän etempää pimeästä. Me hyökkäsimme ääniä kohti. Minä osuin kädelläni pitkään nenään, jota pitelin kiinni, mutta se nenä sai avukseen voimakkaan nyrkkiparin, ja minun täytyi painia kauan sen lurjuksen kanssa ennenkuin sain hänet nutistetuksi maahan. Portinvahti Kallella oli myöskin temmellyksensä miehen kanssa, joka oli vieläkin voimakkaampi. Yhden oli Skirmen saanut valtaansa, ja ne, jotka eivät osuneet saamaan ryöväriä osalleen, painivat sydämen pohjasta toistensa kanssa, kunnes nuohoojamestari Jesper toi löytämänsä soihdun, jonka hän sytytti. Heti nähtyämme ketä me olimme, ja että me olimme saaneet kiinni kaikki, jotka siellä olivat, olimme pian sitoneet heidät ja etsineet aarrekammion — ja niin oli asia selvitetty."
"Sillä kertaa oli onni järkeä parempi?" sanoi drotsi Pietari. — "Mutta kyllä minun täytyy ihmetellä Skirmenin rohkeutta. Sellaiseen uhkarohkeaan yritykseen minä en taitaisi ryhtyä."
Heidän vielä puhuessaan tästä, ratsasti täyttä nelistä heidän ohitsensa ratsastaja harmaassa munkkikauhtanassa harmaalla hevosella. Ei kukaan ollut nähnyt häntä tiellä, näytti siltä kuin hän olisi tullut kaivoksista. Kaikki katselivat ihmetellen hänen jälkeensä, mutta samassa silmänräpäyksessä oli harmaa olento kadonnut aamu-usvaan.
"Sytyttäkää soihdut, miehet!" sanoi drotsi Pietari ja laskeutui hevosensa selästä. "Meidän täytyy tarkastaa nämä rosvoluolat ennenkuin astumme askelenkaan edemmäksi!"
Nyt sytytettiin muutamat niistä soihduista, jotka oli otettu mukaan valaisemaan tietä kuninkaalle, jos hän tulisi myöhemmin, ja sillaikaa kun kuusi varusmiestä jäi hevosten luokse, tutki drotsi Pietari itse jälellä olevien kuuden miehen kanssa epäilyttävät luolat. Ensimäisessä luolassa he viipyivät pisimmän aikaa, ja sieltä he toivat mukanaan vähän aseita, ja kaksi suurta harmaata vaippaa ja naamiopäähinettä. Muuten olivat luolat tyhjiä, eikä niissä näkynyt jälkiäkään pitkäaikaisesta tai hyvin varustetusta ryöväriasumuksesta. Varmuuden vuoksi drotsi Pietari jätti kuitenkin neljä miestä vartioimaan kaivoksia, ja ratsasti sen jälkeen toisten kanssa vakaviin mietteisiin vaipuneena edelleen Skanderborgiin vievää tietä pitkin.
Päätöksensä mukaisesti kuningas ratsasti jo hyvin aikaisin linnasta. Niin usein kuin hän muuten muissa asioissa vaihtelikin päätöksiä, oli hän hyvin täsmällinen tällaisien huviretkien suhteen. Puolitiessä Harrestrupiin mennessä drotsi Pietari kohtasi hänet, ja kun drotsi heti kertoi mitä oli tapahtunut, mainiten myöskin suuren saaliin, jonka he olivat anastaneet rosvolta, oli kuningas hyvin mielissään, ja jatkoi keskeyttämättä edelleen. Vanha Jon Litle, joka kamaripalvelija Raanen ja suuren metsästäjä- ja haukkapoika-joukon kera seurasi kuningasta, näytti hyvin arvelevan-näköisenä kuuntelevan drotsin kertomusta, ja hänen terävä katseensa huomasi kamaripalvelija Raanen kasvoilla levottoman jännityksen ilmeen. Mutta kun drotsi kertoi itse tarkastaneensa Daugbergin kaivokset ja asettaneensa sinne vartiat, näyttivät vanhan herran epäilykset kadonneen. Hän hymyili ja laski iloista leikkiä, mutta seurasi kuitenkin salaa jokaista kamaripalvelijan ilmettä ja liikettä.
Iltapäivällä pysähtyivät kuningas ja hänen seurueensa tuon kuuluisan kalkkikaivoksen luokse, jota hän muutenkin oli aikonut käydä katsomassa, ja jonka ohitse hän nyt sitä vähemmän voi ratsastaa huomaamatta. Hän säpsähti nähdessään aseelliset miehet kaivosten ulkopuolella ja hän kysyi drotsilta olivatko ne hänen väkeään, ja minkä vuoksi ne vartioivat täällä kun kaikki rosvot olivat vangitut ja luolat tarkastetut.
"Voisihan olla mahdollista ettemme ole saaneet kiinni kaikkia, herra kuningas!" vastasi drotsi Pietari. "Heillä voi olla liittolaisia, jotka olisi hyvä saada paljastetuiksi. Niin kauan kuin teidän armonne on Harrestrupissa pidän minä velvollisuutenani vartioida näitä lymypaikkoja mitä tarkimmasti."
Kuningas oli astunut alas hevosensa selästä. Linnanmiehet olivat sytyttäneet soihtunsa ja seisoivat odotellen suurimman luolan aukolla. Kuningas astui pari askelta eteenpäin ja vilkaisi alas luolaan. "Ei kannata tuhlata aikaa", sanoi hän äkkiä ja nousi takaisin ratsunsa selkään. "Jolla on halua, se menköön alas! Mene sinä Raane! Sinähän pidit niin suurta ääntä tästä kalkkikaivoksesta."