"Tuommoinen kiirehtiminen, herra kuningas!" jatkoi vanha Jon "voi usein johtaa väärään tuomitsemiseen, tai pidetään sitä pelon osoitteena, joka voi heikontaa luottamusta valtiomahtiin. Sankarin, joka tuntee oman voimansa, ei tarvitse oman turvallisuutensa tähden kiirehtiä ottamaan hengiltä pientä sidottua kääpiöjoukkoa. Suurintakaan rikoksentekijää ei saa langettaa ilman laillista tuomiota."
"Mutta onhan rikos päivänselvä!" huudahti nyt kuningas kiivastuneena. "Laki on kyllä tunnettu, ja minä langetan tuomion heti: heidät teloitetaan! — Te saatatte rikokselliset teloituspaikalle, ritari Jon! Ja te vastaatte minulle siitä että laki ja tuomio pannaan täytäntöön kaikessa ankaruudessaan, vieläpä ennen auringonlaskua. Ei mitään vastaväitteitä! Se on minun kuninkaallinen tahtoni."
Ritari Jon vaikeni, ja nyt ratsastettiin hitaasti ylös jyrkkää linnaan johtavaa tietä. Siellä hyppäsi drotsi Pietari ratsunsa selästä ja astui kuninkaan hevosen vieressä. Seurue oli pysähtynyt, ja heidän takaansa kuului kiireellistä hevoskavioiden kapsetta ja vaunun pyörien jyrinää. Metsästäjät ja haukkapojat katsoivat taakseen, sieltä tuli se metsästäjä, jonka ritari Jon oli lähettänyt kuninkaan käskystä. Hän ajoi täyttä nelistä leveäharteisen ratsastajan seuraamana, joka istui laihan hevoskaakin selässä. Vieraalla oli päässään karvalakki ja yllään lyhyt veripunainen vaippa; hänellä oli suuri, kiiltävä kirves kädessään, ja satulan sivusta riippui tavattoman pitkä miekka. Heidän jälestään tulivat pienet kärryt, joilla ajoi pari miestä, mukana ketjuja, nuoria, pyöriä ja kaikenlaisia kidutuskapineita. Ja tämä kamala joukko mukanaan lähestyi kuningas seurueineen Harrestrupin linnaa. Drotsi Pietari oli ääneti ja hiljaa, eikä ritari Jon myöskään puhunut mitään.
Vanha Dorthe oli herransa tietämättä saanut kohotetuksi kunniaportin linnanportin ulkopuolelle. Se oli koristettu vihreillä seppeleillä ja kaikilla niillä sen vuodenajan kukilla joita hän oli voinut hankkia. Itse hän seisoi valkoisiin puettuna suuri kukkavihko kädessään, kaikkien keittiöpalvelijattariensa ja karjapiikojensa edessä kunniaportin vieressä vastaanottaakseen kuninkaan tavalla, joka hänen mielestään hämmästyttäisi sekä kuninkaan että hänen rakkaan, nuoren isäntänsä. Sen jälkeen kun kuningas oli armahtanut hänet, silloin kun hänen naisellisen kunniansa tähden piti tulla elävältä haudatuksi, ei hän voinut kyllin kiittää kuninkaan lempeyttä ja armollisuutta. Näyttääkseen nyt hänelle tässä erinomaisessa tilaisuudessa uskollisuutensa ja kiitoksensa, hän oli enemmän kuin kahden kuukauden ajan harjoittanut linnan palvelijatarten kanssa laulua, jota he eivät milloinkaan ennen olleet kuulleet, mutta joka hätätilassa voitiin laulaa erään vanhan tunnetun kansanlaulun säveleellä. Laulun hän oli saanut rippi-isältään; se oli vapaa käännös schwabilaisen mestarilaulajan herra Reinmar von Zwetersin kuninkaalle omistetusta kunnialaulusta, johon kuitenkin oli otettu muutamia yksityisiä tosikuninkaallisia piirteitä. Kunniaportin ulkopuolella, Dorthen ja hänen piikojensa vastapäätä seisoi linnanvouti Tyko ja osa linnan miehistä varusväkeä. Dorthe oli koristanut heidän kypäränsä silkkinauhoilla ja vihreillä oksilla, ja kiilloitetut keihäät käsissään he seisoivat kunniaa tehden liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Kun drotsi Pietari näki nämä juhlalliset valmistukset, jotka niin vähän soveltuivat hänen omaan mielentilaansa, ja tämän saattueen kamalaan jälkijoukkueeseen, valtasi hänet omituisen ahdistava tuskantunne. Tuo yksinkertaisesti rakennettu kunniaportti oli melkein mestauslavan näköinen, ja vanha, valkopukuinen imettäjä muistutti niinkutsuttuja itkijänaisia, jotka tavallisesti kaupunkien hautajaisissa johtivat hautajaismenoja. Naurettavasti koristeltujen karjapiikojen joukossa, jotka olivat esittävinään hienoja ylimysnaisia, tunsi Dorthe itsensä emännänarvossaan melkein kuningattaren veroiseksi. Vähemmin vakavassa tilaisuudessa heidän näkeminen olisi saanut nuoren, vilkkaan drotsin hymyilemään. Nyt se lisäsi vihlovasti ja melkein tuskallisesti hänen synkkää mielialaansa. Kuningas ei näyttänyt huomaavan näitä suosionosoitusten merkkejä, joihin hän pienissä kauppakaupungeissa oli niin tottunut, senkin vuoksi, että tiesi olevansa suurimman osan vihaama. Useimmiten olivat nämä tällaiset teeskennellyt suosionosoitukset viekkaan kamariherra Raanen toimeenpanemia, joka viisaasti laski, että jos ne eivät aina saavuttaneet hyväksymistä, niin harvoin ne kuitenkin olivat vastenmielisiä mielistelyä rakastavalle kuninkaalle.
Huolimatta tämän esityksen mauttomuudesta ja tilapäisleimasta, hedelmä Dorthen pikkukaupunkisivistyksestä ilmeni niissä kuitenkin tosikunnioitus kuningasta kohtaan, ja vanhan imettäjän yksinkertainen hyväntahtoisuus, kun hän nyt kimakalla, värisevällä äänellään, kirkuvien juutilaisten karjapiikojensa säestämänä näin esitti kuninkaalle saksalaisen mestarilaulajan ylistyksen tanskankielellä:
"Paras kansan ystävä kuningas on, hänt' ilman on kruunukin loistoton.
Hätäturva on hyljätyn lesken hän, ja ruokkija orvon leivättömän.
Hän suoja ja rauha on kansan ja maan Mihin käykin, on rakkaus vastassaan.
Jalo sydämeltänsä ja mieleltään, sanat suussaan on lempeät yhtenään.
Käsi aulis suurelle, pienellekin, raha hällä ei ruostu kirstuihin.